jalaton - viides luku

Ahdistus. Se valtaa taas mieleni enkä pääse pakoon. Yritän nousta istumaan, mutta jälleen muistan, ettei minulla enää ole jalkoja. Ahdistus kasvaa entistäkin suuremmaksi ja hengitykseni muuttuu haukkomiseksi. Yritän hengittää rauhallisemmin ja rauhoitella itseäni, mutta en voi hallita itseäni. Alan täristä. Tiedän tarvitsevani apua, mutta kukaan ei ole lähettyvillä, enkä saa huudettua apua. En pysty liikuttamaan käsiänikään niin, että saisin painettua hätänappia, jota kohti yritän vaivoin kurkotella. ”Et sä siihen yllä”, kuuluu pienen lapsen ääni. Käännän katseeni viereistä sänkyä päin ja näen jälleen uneni pojan makaamassa siinä. Haukon henkeäni ja katson häntä peloissani. ”Mä oon Jani”, hän sanoo ja katsoo minua pitkään. En pysty enää hengittämään ja tunnen kuinka pikkuhiljaa alan menettämään voimani ja tuuperrun sängylleni.       

       Kun herään on jo ilta. Minulla on hengityslaite kasvoillani ja käteeni menee jälleen tippaletku. Äiti makaa viereisellä sängyllä ja huomatessaan minun heränneen hän nousee nopeasti pystyyn. ”Miten sä voit? Onks kylmä? Haluutko juotavaa?” Äiti alkaa kyselemään. ”En äiti, emmä tarvii mitään. Mä oon ihan ok”, sanon ja käännän katseeni yöpöydällä olevaan kuvaan. Siinä oleva pikkupoika katselee minua edelleen sama ilme kasvoillaan, kuin pyörtyessäni. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitäni ajatellessani koko asiaa. Olin vähällä kuolla. En tiedä mitä Jani haluaa, mutta tahdon ottaa siitä selvää.

       Aamuauringon säteet paistavat suoraan kasvoilleni herätessäni jälleen samasta huoneesta, kuin monta monta kertaa aiemminkin. Jälleen sama vanha kulahtaneen sininen verho estää auringon valon pääsyn sisään lähes kokonaan. Seinät ovat valkoiset ja ainoa asia mikä koko huoneen seinillä on, on juliste jonka yläreunassa lukee: ”Näetkö eteesi? Testaa näkösi!” Tuo samainen lause pyörii päässäni päivästä toiseen nähdessäni tuon saman julisteen, joka ikinen päivä samassa kohtaa ja yhtä monta kertaa. Ärsyyntyneenä käännän pääni toiseen suuntaan ja säikähdän nähdessäni jälleen pikku-Janin viereisellä sängyllä. ”Aika hyvin vedetty, eikö?” Hän sanoo virne huulillaan. ”Jaa mikä?” Kysyn mukamas tylsistyneenä ja yritän leikkiä välinpitämätöntä. ”Se eilinen.

Mä painoin sitä nappia, ettet sä kuollu”, hän sanoo ylpeä hymy huulillaan. ”Mikset sä vaan voinu antaa mun kuolla? Eipä tarviis enää maata yksin tässä samassa sängyssä, samojen asioitten pyöriessä ympärillä ja jäädessäni ihan yksin”, tiuskin hänelle katsoen seinällä olevaa julistetta. Jani naurahtaa ja katsoo minua: ”Aiotko luovuttaa noin helpolla? Mä en ainakaan. Kyllä sä vielä joskus kävelet jos jaksat luottaa siihen ja teet paljon töitä sen eteen.” ”Mistä sä ton tiedät?” Kysyn närkästyneenä ja yritän olla miettimättä kävelemistä, sillä se saa minut vain ahdistumaan. ”Mäki opin uudelleen kävelemään”, Jani vastaa hiljaa katsoen minua alta kulmien.

Sillä sinä vain

Suljen silmäni auringon säteiden osuessa silmiini. Vedän keuhkoni täyteen ilmaa ja haistan kevään tuoksun. Keväällä luonto syntyy uudestaan eloon pitkän tauon jälkeen. Tunnen kuinka rintakehäsi kohoilee hiljalleen ylös ja alas hengityksesi tahdissa. Tunnen parrakkaan leukasi otsaani vasten ja avaan silmäni. Siirrät silmilleni valahtaneen hiustukon pois ja katsot minua syvälle silmiin. Ympärillämme on hiljaista. Lintujen laulu kaikuu lammen yllä. Sisälläni on levollinen tunne. Sydämeni täyttää onnellisuus, joka valtaa minut kokonaan. Tunnen olevani juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sinä olet ainoa, jonka vierellä haluan olla. Juuri näin, kuunnellen hiljaisuutta. Mielessäni muistelen kaikkia yhteisiä hetkiämme, aivan alusta saakka. 

Kaikkea sitä mitä yhteiseen aikaamme on sisältynyt. Naurua, iloa ja onnea. Itkua, surua ja murhetta. Monesti olet yllättänyt minut itkemässä pelosta. Kaikki uusi on saanut aikaan erilaisia tuntemuksia sisälläni.  Tunnen ensimmäistä kertaa rakastavani. Olet ainoa ihminen, joka on saanut kokonaan murrettua suuren muurin, joka suojaa minua. En enää ole kilpien peitossa vaan olen herkkä ja haavoittuvainen, mutta myös vahva ja rohkea. Sinä pääsit niiden muurien läpi. En tiedä millä tavoin pääsit sisään minun ajatuksiini ja elämääni, mutta olen silti onnellinen, että kuulut niihin. Monesti pelätessäni oikein paljon olen vain puristanut sinua kädestä kuin pikkulapsi. Olen pelännyt sinun katoavan viereltäni niin, että minä jäisin aivan yksin. Olet useita kertoja kertonut haluavasi olla minun vierelläni aina, muttei mitkään maailman sanat voi saada minua vakuuttumaan siitä. Vain se, että todella olet siinä voi vakuuttaa minut. Seuraat katseellasi yllämme lipuvia pilviä. 

Suuret siniset silmäsi loistavat auringonvalossa. Katselen sinua hiljaa onnellinen hymy kasvoillani, kunnes huomaat katseeni. Hymyilet ja vedät minut lähemmäs itseäsi. Tunnen olevani turvassa kaikelta pahalta. Kaikelta siltä, mitä elämä tuo tullessaan. Tiedän, että yhdessä me selviämme kaikesta. Yhdessä olemme vahvoja. Jos toinen meinaa vajota, on toinen aina nostamassa ylös. Onko rakkaus todella tällaista? En tiedä. Minun kohdallani siihen kuuluu paljon muutakin. Siihen kuuluu riitoja ja sovintoja. Ongelmia ja ratkaisuja. Tämä on yksi niistä hyvistä päivistä jolloin olen todella onnellinen. Rakkauteen kuuluu kuitenkin myös huonoja päiviä. Päiviä, jolloin ei ole ollenkaan varma haluaako
 elää toisen rinnalla ja olla toisen tukena. Rakkauteen kuuluu myös surullisia päiviä. Ne ovat päiviä, jolloin täytyy muistaa olla vierellä, pitää kädestä ja rakastaa. Pilven hattarat muodostavat kuvia yläpuolellemme. Ne ovat kaikki niin erilaisia. Niin kuin mekin. Minä en ole samanlainen kuin sinä, etkä sinä ole samanlainen kuin minä. Meillä on omat persoonamme, luonteemme ja tapamme. On myös omia unelmia ja haaveita, joita kohti haluaa kulkea. Meillä on sekä yhteisiä, että omia unelmia ja haaveita. On paljon asioita, jotka eivät ole toiselle tärkeitä, mutta niistä tulee tärkeitä rakkauden kautta. Toisesta tulee niin tärkeä, että pian kaikki hänen asiansa ovat yhtä tärkeitä kuin omatkin. Rakkautta ei voi laskea mittareilla, ei sanojen määrällä, eikä millään muullakaan. Rakkaus vain on. Se tulee, eikä sitä pysty estämään tai siihen pysty vaikuttamaan itse millään tavalla. Jos molemmat rakastaa, ei mitään mittareita tarvita. Silloin sen huomaa.