Likainen

Tunnen kuinka kynteni painuvat vasten kämmenen ihoa. Painan lujempaa. Puristan käsiäni nyrkkiin niin lujaa kuin pystyn. Koko kehoni vavahtelee. Tunnen aina vain uudestaan ja uudestaan ne kädet kehollani. Haistan hänen partavetensä tuoksun, hänen työpaikan hajun. Kuulen hänen raskaan hengityksensä. Aistin kaiken ympärilläni tapahtuvan jokaisella aistillani. Tunnen kuinka kynteni alkavat painumaan läpi ihosta. Puren hampaita yhteen ja puristan silmäni kiinni.

          Havahdun hereille. Olen hiestä märkä, mutta minulla on silti kylmä. En voisi liikkua sängystä mihinkään. Makaan peiton alla hiljaa, hiiren hiljaa. Käännän kylkeäni. Katson ikkunasta pihalle. Vastapäisessä kerrostalossa ei vielä pala valot. On siis yö edelleen. Yritän haparoida kännykkää käteeni, mutten löydä sitä. Huomaan sen pudonneen lattialle. Se on liian kaukana. En uskalla poimia sitä.  Tunnen kuinka käteni tärisevät ja mahani on sekaisin pelosta. Yritän puristaa käteni nyrkkiin niin, että saisin tärinän loppumaan, mutta se ei onnistu. Tunnen kuristavan tunteen kurkussani, tunnen kuinka pala nousee kurkussani aina vain ylemmäs ja ylemmäs. Lopulta purskahdan hysteeriseen itkuun. Vedän peiton tiukemmin ympärilleni ja kaivaudun sen alle. Itken hiljaa. En voi itkeä ääneen. Ikinä ei tiedä kuunteleeko joku.

          Vilkuilen taakseni. Tihennän askeleitani ja pian huomaan jo juoksevani. Täytyy päästä äkkiä pois. Juoksen kotiin minkä jaloistani pääsen. Kyyneleet valuvat poskilleni ja ahdistus kasvaa sisälläni voittamattoman suureksi. Se on kuin suuri peto, joka saa nieltyä jokaisen osan minusta sisälleen. Niin suuri peto, etten voi pärjätä sille yksin. Hikikarpalot nousevat otsalleni. Pyyhin ne nopealla käden liikkeellä pois. Vielä on matkaa kotiin. En voi nyt antaa periksi.

            Vajoan lattialle istumaan. Vapina yltyy ja saa koko kehoni vavahtelemaan. Yritän päästä ylös. Jalkani eivät kanna. Itken ja huudan. En kestä tätä enää. Annan kaiken itkun tulla sisältäni ja parun niin lujaa kuin ikinä pystyn. Olen rikottu. En voi enää ikinä olla normaali. Olen likainen. Lyön päätäni seinään. Revin hiuksiani ja huudan. Miksi, miksi olin niin tyhmä. Miksi luotin jälleen kerran? Miksi juuri minä? Hengitykseni muuttuu katkonaiseksi. En saa henkeä ja joudun kakomaan. Vihaan kehoani.

            Katson itseäni peilistä. Sieltä katsoo takaisin tyttö ruskeine silmineen. Ruskea pitkä tukka ulottuu vyötärölle asti. Pienet laineet hiuksissa tekevät niistä kuin nuken hiukset. Tytön kauniit kasvot. Korkeat poskipäät ja kaunis hymykuoppa oikeassa poskessa tekevät hänestä nuken näköisen. Hänen yllään oleva punainen mekko syleilee jokaista pientäkin yksityiskohtaa tytön kehossa. Hän näyttää kauniilta. Havahdun ajatuksistani ja näen peilikuvani. Viha ja raivo tuota ihmistä kohtaan leimahtavat liekkeihin ja heitän korurasian päin peiliä. Peili hajoaa tuhansiksi pirstaleiksi. Revin punaisen mekon päältäni ja revin hiuksiani. Huomaan pöydällä lojuvat sakset. Otan ne mitään ajattelematta käteeni ja leikkaan hiuksistani kymmenen senttiä pois. Leikkaan itselleni otsatukan ja lyhennän hiuksiani niin paljon että ne ulottuvat vain vähän hartioiden yli. Vedän ylleni t-paidan ja hupparin, löysät farkut ja tennarit. Kerään hiukseni ponin hännälle ja nostan repun selkään. Aika lähteä.

            Miksi se seuraa minua? Miksi se ajatus seuraa minua joka paikkaan? Miksei sille voi vain kääntää selkää? Vihaan itseäni. Vihaan sitä ihmistä, joka tämän aiheutti. Vihaan koko maailmaa. Inhoan sitä kummajaista joka katsoo  takaisin katsoessani peiliin. Minusta huomaa sen. Olen rikottu, sotkettu ja liattu. En saa itseäni puhtaaksi vaikka kävisin kokoajan suihkussa. En vaikka heittäisin kaikki vaatteeni roskiin ja ostaisin uudet. En vaikka leikkaisin koko tukkani pois ja kasvattaisin uuden. En vaikka tekisin mitä. Tätä asiaa en pääse pakoon. Minun on vain elettävä tämän asian kanssa. Minut on hajotettu lopullisesti. Olen likainen ja ruma. Turha ihminen. Olen turtunut kaikkeen siihen mitä minulle on tehty. Mikään ei enää tunnu pahalta. Olen vain kuori.

Älä pelkää kiusattuni - viides luku

Painoin kuvaketta, jossa luki ”TORKKU”. Tiesin myöhästyväni, mutta olo tuntui niin raskaalta, ettei ylös nouseminen miellyttänyt. Kolmen minuutin kuluttua kelloni soisi jälleen. Katsahdin sänkyäni vastapäätä olevalle seinälle. Silmiini osui kuva Jalista, joka hymyili leveää hymyään. Silmien ympärille muodostui pienet naururypyt. Hymyilin Jalille takaisin ja nousin sängystä. Vetäisin aamutakin päälleni ja kävelin keittiöön. Isä oli jo lähtenyt töihin. Pöydällä oli lappu, jossa hän kertoi pääsevänsä viideltä töistä. Jääkaapissa olisi minulle ruokaa valmiina. Otin jääkaapista avatun jogurtti purkin ja kaadoin sitä vihreään kulhoon. Nappasin myslipaketin sivupöydältä ja kaadoin sitä huolimattomasti jogurtin sekaan. Osa myslistä putosi lattialle ja koirat syöksyivät syömään lattialle pudonneet murut.

         Oliko joku työntänyt kiviä tennareihini. Tuntui kuin ne olisi tehty tiilistä. Kurkkuani kuristi mitä lähemmäs koulua pääsin. Olin yksin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Näin jo kaukaa koulun punaisen tiiliseinän, jonka vierustalla oli tavanomainen porukka ysiluokkalaisia. Lähestyessäni porukkaa he huomasivat minut. Muutama poika lähti porukasta luokseni. He kävelivät uhkaavasti suoraa kohti. Puristin käteni nyrkkiin. Nyt en antaisi periksi. En voisi murtua. Olin päässyt jo niin pitkälle. Olin jo voiton puolella. Nostin leukaani hieman ja katsoin Kasperia suoraan silmiin. Näin hänen silmistään hänen tuntevan olevansa heikoilla. Hän yritti pitää katseensa kurissa, mutta pistin samalla mitalla takaisin. En laskenut katsettani niin kuin ennen. Suoristin selkäni ja sanoin: ”Mitä te siinä teette? Itse ajattelin lähteä tunnille, oletteko te tulossa”, kysyin pojilta. Kasperin suu avautui vastatakseen jotain, mutta meni pian takaisin kiinni. Hän kääntyi ympäri ja lähti kävelemään pääoville päin. Huomasin kuinka Kasperin mukana olleet pojat kyselivät ihmeissään mitä tapahtui. Ainoat sanat, jotka kuulin olivat: ”Hän kuuluu jengiimme.” Onnen kyynel poltteli silmäkulmassani, kun huomasin muidenkin kääntyvän minuun päin ja hymyilevän rohkaisevasti. Juoksin tyttöjen luo. Tunsin kuinka hän, naapurini, lapsuuteni paras

ystävä tuli viereeni ja tarttui käteeni. Hän kohottautui minua kohti ja kuiskasi korvaani: ”Anteeksi.”