”Yksi, kaksi, kolme, neljä…” alkaa laskeminen. Kaikki
juoksevat piiloihin, mutta itse en tiedä mihin mennä. Juoksen palloseinän
taakse ja jään nojaamaan sitä vasten. Painan poskeni vasten sen karheaa puista
pintaa ja kuuntelen kuinka kauempaa kuuluu ”Tullaan!” Kyyristyn lähemmäksi
seinää ja koetan muuttua niin pieneksi kuin mahdollista. Kuulen kuinka perä
jälkeen jokainen löytyy, mutta minua ei kukaan löydä. Ilmeisesti kaikki
ajattelevat, että tämä on liian huono piilo, eikä täältä kannata etsiä. Olen jo
aikeissa kurkata, kun tunnen käden olallani. ”Älä mene, se on ihan lähellä.”
Katsahdan taakseni ja huomaan pienen tytön. Hänellä vaaleat hiukset, hieman
kiharat. Tuuheat tummat ripset ja pyöreät posket. Hänellä on yllään liian suuri
valkoinen villapaita ja lakki jossa on iso tupsu päällä. ”Kukas se sinä olet?”
kuiskaan hiljaa. Tyttö katsoo minua ja hymyilee hieman. ”Minä olen Ruut”, hän
sanoo ja häviää seinän taakse. Kuulen kuinka hänen vaimeat juoksuaskeleensa
katoavat muiden pihalta tulevien äänten sekaan. Olen niin ajatuksissani etten
huomaa Jereä, joka ilmestyy seinän takaa ja huikkaa ”Kaikki kiinni! Mari
löytyi!”
Nyt on
menossa neljäs viikko, kun olen työharjoittelussa täällä. Lasten kanssa
leikkiessä aika kuluu nopeasti, enkä edes huomaakaan, kun on taas aika lähteä
kotiin. Tulen käytävään, jossa kuuluu iloinen puheen sorina. Lapset pukevat
vaatteitaan innoissaan päälle, he pääsevät vihdoin kotiin. Katseeni kulkee
pitkin käytävää ja huomaan tytön, joka istuu penkillä seinän vieressä ja
katselee lempeillä silmillään ympärilleen. Hänen katseensa kohtaa omani ja minä
hymyilen hänelle. Hänen poskipäänsä nousevat hieman ja huulille ilmestyy pieni
hymynkare. Se on Ruut. Tuo pieni enkelin näköinen tyttö. Astelen hänen luokseen
ja istun viereen. Ruut katsoo minua kysyvästi ja alkaa pukemaan päälle. Hänellä
on edelleen sama liian suuri valkoinen villapaita ja tupsupipo. Jalassa hänellä
on vanhat nahkaiset naruilla kiristettävät puoleen sääreen ulottuvat kengät. Ne
taas näyttävät liian pieniltä. Kiinnitän huomiotani siihen, ettei hänellä ole
mitään muita ulkovaatteita. Ei huivia, ei lapasia. ”Missä sinun muut vaatteet
ovat?” Kysyn häneltä ihmetellen. Ruut pudistaa päätään ja vastaa: ”Ei meillä
ole muita. Nämä kyllä kelpaavat. Tässä on kasvun varaa tässä paidassa, niin
äiti ainakin sanoi.” Todellakin on kasvun varaa, ajattelen, mutten sano mitään.
Paita näyttää aikuisten paidalta ja Ruut on ilmeisesti toisella luokalla. Hän
on myös todella hento ja pieni. Hän on laiha, mutta näyttää silti hyvin
voivalta. ”Eikö sinun tule kylmä?” Kysyn vielä, mutta hän vain pyörittää
päätään päättäväisesti ja lähtee ovelle päin. Ajattelen ensin lähteväni perään,
mutta jäänkin istumaan penkille. Muilla lapsilla on hienot uudet takit ja
housut, pipot ja lapaset. Miksei tällä pikkutytöllä ole?
Kuljen
pyörällä pitkin tien reunaa. Alamäessä joudun jarruttamaan, kun ensimmäiset
jäät ovat jo tulleet. Vedän huiviani kireämmälle ja siristän silmiäni tuulessa.
Näen jonkun matkan päässä kävelevän tytön, joka raahaa perässään risua jättäen
jälkensä tien pehmeään hiekkaan. Tuo tyttö on Ruut. Pysähdyn hänen kohdalleen
ja hän vilkaisee minua. ”Miten me aina onnistumme olemaan samassa paikassa
samaan aikaan?” Minä kysäisen huvittuneena. Ruut nostaa kasvonsa maasta ja näen
hänen poskellaan kyyneleen. Hymyni hyytyy ja pysäytän pyöräni. Asetan sen
jalalleen ja menen Ruutin luo. ”Mikä hätänä pikkuinen?” Kysyn huolissani. Hän
nostaa kasvonsa ja huuli vapisten hän kertoo sen minulle; Jalkoihin sattuu
liikaa, ei pysty kävelemään. Katson hänen liian pieniä kenkiään ja päätän
yhtäkkiä kyydittää hänet kotiinsa. Asetun pyörän kyytiin ja pyydän häntä
hyppäämään kyytiin. Kiitollisena hän nousee pyöräni tarakalle ja lähden
polkemaan Ruutin ohjeiden mukaan kohti hänen kotiaan. 
