Luen taas uuden kieltävän vastauksen sisältävän viestin ja tunnen kyyneleen polttelevan silmäkulmassani. Kaivan päiväkirjani tyynyn alta ja alan kirjoittamaan."Olenko minä vääränlainen? Enkö osaa olla ystävä? Mikä minussa on erilaista muihin ihmisiin verrattuna. Yritän olla oma itseni, mutta sekään ei auta. Yritän seurata muiden ihmisten toimintaa ja kerätä sieltä hyviä vinkkejä omaan toimintaani, sekään ei toimi.
Miksi
silloin, kun minulla on olo, että en jaksa tehdä mitään, niin silti vääntäydyn
kavereiden luokse. En voi olla menemättä, koska seuraavaa kertaa ei ehkä tule,
jolloin minua pyydetään.
Tunnen oloni
niin yksinäiseksi. Olemattomaksi. Minä olen se loka-auto jonka kyytiin
kaadetaan kaikki paha ja sitten lähetetään seuraavan luo. Ei loka-autoakaan
kutsuta silloin, kun kaikki on hyvin ja säiliö tyhjänä pahasta. Ei kutsuta
minuakaan. Minä kutsun itse itseni. Olen varmaan monelle se rasittava kaveri,
joka paukkaa ovesta sisään juuri silloin, kun vähiten sitä toivoisi. Samalla
olen kuitenkin, joka paikassa varpaillani, enkä uskalla sanoa asioita ääneen,
koska luulen menettäväni kaiken ja kaikki.
Monta, monta
kertaa olen miettinyt, että mikä minussa on väärin. Mikä minusta tekee
sellaisen, ettei minua voida pitää parhaana ystävänä. Miksi minä en voi olla
se, jolle toinen kertoo kaiken. Miksi minä en voi olla se, jonka kanssa voi
pitää hauskaa. Miksi minun täytyy olla vain korvike, jota kysytään sitten
viimeisenä, kun kaverit loppuu kesken.
Olen miettinyt
usein, mitä tässä kaikessa voi olla taustalla. Olenko ärsyttävä? Enkö ymmärrä
tiettyjä asioita? Olenko tyylitön? Eikö minun kanssa kehtaa kulkea? Mutta
tähänkään päivään mennessä, en ole saanut yhteenkään kysymykseen vastausta.
Ehkä se johtuu minusta, en ole uskaltanut kysyä. Ehkä se johtuu siitä, että
toinen ei ymmärrä tekevänsä niin. Tai ehkä minä ylireagoin. En tiedä.
Mietin usein
myös sitä, että mitä jos minun elämässäni tapahtuisi jotain suurta hyvää tai
pahaa. Tulisiko ihmiset luokseni? Olisivatko he onnellisia puolestani? En osaa
sanoa. Minä en tiedä. Pilvilinnoissani minulla on ystäviä ja kuulun tiettyyn
porukkaan, joka on kaikille porukkaan kuuluville kaikki kaikessa. Minulla on
ihania ystäviä, jotka ovat onnellisia pienistäkin asioista mitä minulle
tapahtuu. Se olisi unelmaa.
Mutta onko
vika vain minun päässäni? Enkö vain näe sitä, että jotkut välittävät minusta
ihan oikeasti. Olenko liian omistushaluinen? Enkö vain osaa ottaa vastaan sitä hyvää
huomiota mitä minulle annetaan vaan jätän sen taka-alalle ja muistan vain
huonot hetket. En osaa sanoa tähänkään vastausta.”
Pyyhin kyyneleen silmäkulmastani, asettelen päiväkirjan
tyynyn alle ja painan pääni tyynyyn. Kuka vastaisi minulle näihin kysymyksiin?
