Anni oli
lähtenyt kotiin hänen vanhempiensa tullessa häntä hakemaan. Hänen vanhempansa
olivat kertoneet äidilleni, että he haluaisivat olla äidin tukena kokoajan.
Äiti oli vain nyökännyt sanomatta mitään. Äiti oli tullut huoneeseeni ja istunut sänkyni
vieressä yötä päivää. Nukkumatta
silmäystäkään. Hän oli valvonut monta päivää
odottaen heräämistäni. Kun vihdoin olin herännyt, hän oli ollut niin
helpottunut, että oli vaipunut saman tien uneen ja nukkunut vuorokauden
heräämättä kertaakaan. Tiesin olevani äidilleni hänen koko elämänsä, mutten
ymmärtänyt sitä aikaisemmin, kun vasta kuullessani tuosta. En osannut näyttää
äidilleni miltä minusta tuntui nähdessäni hänen nukkuvan istualtaan vierelläni,
nojaten sänkyni reunaan. Olin vain silittänyt hiljaa äitini hiuksia ja katsonut
hänen untaan.
Kaksi viikkoa
oli jo kulunut siitä, kun kaikki tämä tapahtui. En vieläkään tiedä miltä minusta
tuntuu. Oloni on tyhjä, enkä osaa edes hymyillä enää. Äiti on yrittänyt
piristää minua tuomalla kaupasta mukanaan lehtiä, herkkuja ja leffoja joita
olemme yhdessä katselleet. Hän on ottanut sairaslomaa töistä, jotta voisi olla
kokoajan luonani. Kukaan muu ei äidin lisäksi ole käynyt luonani. Se tuntuu
niin pahalta. Ovatko kaikki unohtaneet minut? Eivätkö he enää halua olla minun
ystäviäni, edes kavereitani?
Kuulen
koputuksen ovelta ja kuulen oven käyvän. Enkä jaksa katsoa tulijaan päin, koska
tiedän hänen olevan äitini. En edes vilkaise häneen päin, vaan jatkan kanavien
selailua istuen
hiljaa sängylläni. ”Sulle olis vieras.” Äiti sanoo hiljaa ja
odottaa reaktiotani. Väsynein silmin katson häneen ja nyökkään hyväksyvästi
hänen kysyessä haluanko tavata tämän vieraan. Katson vain televisiota, enkä
kiinnitä mitään huomiota tulijaan. ”Moi Aviva.” Kuulen jonkun sanovan. Hetken
kuluttua tajuan kenelle ääni kuuluu. Se on Jani. ”Moi. Tai siis. Kiva, että tulit.
Miten sä tänne? Tai. Niin”, sanon takellellen tietämättä mitä sanoa hänelle.
Jani tulee lähemmäs ja istuu sänkyni laidalle. Huomaan äidin hiipivän hiljaa
ulos huoneesta jättäen meidät kaksin. ”Mä halusin tulla kattomaan sua. Mä
halusin nähä oikeesti omin silmin, että oot kunnossa”, Jani sanoo katsoen
tummien kulmiensa alta minua suoraan silmiin. Ensimmäistä kertaa onnettomuuden
jälkeen minulle tulee niin hyvä olo, että voisin melkein hymyillä. Hymy ei
kuitenkaan tule. ”Emmä tiiä mitä tarkottaa kunnossa olo, ei kait tässä kovin
hyvässä kunnossa voi ollakaan.” Vastaan hänelle kääntäen katseeni pois hänen
silmistään. Jani ei tiedä mitä sanoa vaan katselee ympärilleen huoneessa. ”Tää
huone ei näytä yhtään sulta. Pitäs tuoda tänne jotain piristävää. Ooksä yksin
täs huonees?” ”Mmm.. mä tiiän, mut emmä jaksa tänne mitään pyytää, emmä tääl
koko elämääni aatellu olla”, vastaan hänelle hiljaa. Samassa mieleeni tulee
tämä pieni uneni poika, jonka uskoin nähneeni aivan oikeasti, mutta jonka
myöhemmin ajattelin olevan vain unta, joka kertoi minulle olevani halvaantunut.
Ennen, kuin kerkeän edes ajattelemaan asiaa sen enempää, alan kertoa Janille
tästä oudosta jutusta. Yhtäkkiä Jani nousee ylös, laskee käsissään olevan
pussin syliini ja lähtee pois. Minulla jää juttu kesken. Jani ei sano mitään
lähtiessään, mutta huomaan sanoneeni jotain mikä sai Janin todella pois
tolaltaan. ”Jani oota”, huudan hänen peräänsä, mutta hän ei kuule.
Siitäkin, kun
Jani kävi täällä, on kulunut jo kaksi päivää. En ole saanut häntä pois mielestäni
ja olen saanut nukuttua vain unilääkkeiden avulla. Ehkä Jani ajattelee minun
olevan hullu tai vähintäänkin seonneen lopullisesti. Miksi minun piti kertoa
hänelle tuosta pojasta? Huomaan lattialla lojuvan kauppakassin. Se on se, jonka
Jani minulle toi. En yltä sinne asti, joten soitan hätäkelloa. Pian huoneeseen
tulee juosten kaksi hoitajaa, jolloin minä vain sanon rauhallisesti haluavani
kassin, joka lojuu lattialla. Hoitajat katsovat toisiaan hieman kummastellen,
mutta nostavat silti kassin syliini. Päällimmäisenä on lappu, jossa lukee: ”Ikävä
sua Aviva!!!” Lapun alareunassa on paljon nimiä. Huomaan nimien seassa myös
Annin nimen ja tunnistan hänen käsialansakin. Miksei Anni ollut tullut käymään?
En saattanut ymmärtää sitä vaan siirsin lapun viereeni sängylle ja jatkoin
kassin sisällön tutkimista. Tunnistan karkkien rapinan ja limupullon muodon,
mutta sitten käteeni osuu, jokin mikä tuntuu kummalliselta, se tuntuu taululta.
Kaivan taulun kassista ja näen siinä kuvan pienestä pojasta, jonka kauniit
silmät tunnistan nähneeni joskus jossain aiemminkin. Katson taulun taakse ja
siellä lukee epäselvällä käsialalla kirjoitettu teksti: ”Mä oon sun vierellä. –
Jani” Käännän nopeasti taulun ympäri ja tunnistan kuvassa olevan pojan. Se on
se poika. Samalla se myös näyttää Janilta tummine kulmineen ja suurine sinisine
silmineen. Yhtäkkiä tajuan. Jani on tämä poika. Uneni poika.