Älä pelkää kiusattuni - neljäs luku

Kaikki oli tähän asti mennyt hyvin. Jali kulki joka aamu samaa matkaa kouluun kanssani ja vietimme päivät aina yhdessä. Muut oppilaat näyttivät hyväksyneen meidät, eikä minua oltu kiusattu neljään viikkoon. Se oli tähän mennessä ennätys. Olin joutunut kärsimään kiusaamisesta niin monta vuotta, että en osannut ollenkaan ymmärtää sitä, että oli vihdoin ja viimein tilanne jolloin minua ei kiusattu. Olin ollut viimeiset neljä viikkoa maailman onnellisin tyttö. Olin saanut paljon uusia ystäviä ja minulla oli oikeasti mukavaa koulussa. Aiemmin minua kiusanneet tytöt tulivat nyt kehumaan hienoa paitaani ja pojat heittivät kanssani läppää kiusoitellen. Tuntui, että olin viimeinkin normaali. Normaali yläaste ikäinen tyttö, jolla oli ystäviä. Minun elämäni suurin toive oli toteutunut.

          Kuulin koiran haukuntaa ovelta ja pian ovikello soi. Goljat alkoi haukkumaan ja juoksi ovelle. Se vikisi oven takana työntäen päätään oven rakoon. Juoksin avaamaan, ovella minua odottivat Jali ja Lotus. Oven auetessa Lotus ryntäsi sisään ja lähti juoksemaan Goljatin kanssa ympäri olohuonetta. Jali katsoi minua hymyillen ja levitti kätensä. Minä astelin hänen luokseen ja Jali kietoi kätensä ympärilleni. ”Kiva nähdä sua”, hän kuiskasi korvaani. Minua alkoi huvittaa: ”Hölmö, eihän siitä ole kuin kaksi tuntia, kun viimeksi näimme.” Jali naurahti ja työnsi minut hieman kauemmaksi. ”Tulin kertomaan erään asian”, hän sanoi vakavoituen. Yhtäkkiä minua alkoi pelottamaan ja irrottauduin Jalista. Astelin sisälle Jalin tullessa perässäni. Istuimme olohuoneen sohvalle. Goljat ja Lotus taistelivat sohvan vieressä Goljatin uudesta luusta, jonka isä oli hänelle hankkinut. ”Me lähdemme Fuengirolaan”, Jali sanoi. ”Espanjaan. Minun isovanhempieni luo. Mummi

on sairastunut, hänet kuljetetaan Suomeen, mutta jonkun täytyy hoitaa mummin ja vaarin eläimiä sen aikaa, kunnes ne saadaan kuljetettua myös tänne.” Minä hymyilin helpottuneena. ”Mutta sehän voi olla mukavaakin. Toivottavasti mummosi paranee”, vastasin ja laskin käteni Jalin kädelle. ”Milloin lähdette?” Jali painoi päänsä. ”Ylihuomenna”, hän vastasi vaitonaisesti. Vasta silloin tajusin. Joutuisin menemään yksin kouluun. Joutuisin olemaan aivan yksin. Jali ei olisi turvanani. ”Halusin heti kertoa, kun sain tietää, siksi tulin näin yllättäen. Äiti käski kysyä voisitko hoitaa Lotusta matkamme ajan.” Minä nyökkäsin, mutta jännitys kasvoi sisälläni. Toisaalta luotin, että minulla oli nyt uusia ystäviä joiden kanssa voisin olla, mutta silti se olisi eri asia. Joutuisin pärjäämään yksin Jalin ollessa poissa. Jännitykseni alkoi muuttua ennen aikaiseksi ikäväksi. Olimme nähneet Jalin kanssa päivittäin miltei kahden kuukauden ajan. Miten osaisin olla ilman häntä? Jali huomasi surullisen ilmeeni ja veti minut kainaloonsa. ”Kyllä sinä pärjäät. Ei mitään hätää”, hän sanoi silitellen hiljaa hiuksiani. Pääni lepäsi Jalin sylissä ja käteni olivat kiedottu hänen polvensa ympärille. Tunsin kuinka Jalin sormet liikkuivat hiuksillani, tarttuen välillä kiinni takkuihin. ”Minusta tuntuu, että rakastan sinua”, Jali sanoi hiljaa. En ollut uskoa korviani. Nousin ylös ja katsoin suoraan Jalin tummiin silmiin. Hän oli vakavissaan, sen näki hänen silmistään. Nostin käteni Jalin niskan taakse ja hivutin sitä hiljaa kohti poskea. ”Minäkin taidan rakastaa sinua”, vastasin hiljaa. Jali kietoi kätensä ympärilleni ja pian otsamme koskettivat toisiaan, sitten nenät. Pikkuhiljaa huulemme lähestyivät toisiaan. Tunsin Jalin huulet huulillani ja käteni eksyi Jalin hiuksien sekaan. Huulemme tanssivat toistensa kanssa. Tunsin perhosten lepattavan vatsassani ja puristin Jalia entistä tiukemmin itseäni vasten. En olisi ikinä halunnut lähteä siitä. Irrottautuessamme Jali suuteli ohi mennen otsaani. Minä nostin katseeni kohti Jalin silmiä. Hänen silmistään paistoi onnellisuus ja huulilla karehti hymy. Olin maailman onnellisin tyttö.
           ”No niin, pidäthän huolta Lotuksesta”, Jalin äiti sanoi vielä ovelta muistutukseksi. Minä myötäilin ja lupasin hänelle pitää siitä yhtä hyvää huolta kuin Goljatista. Molemmat koirat istuivat vierelläni kuin vakuuttaakseen Jalin äidin. Jali oli jo laittanut kengät jalkaan mutta palasi vielä luokseni. Hän veti minut syleilyynsä. Minä halasin Jalia niin lujaa kuin pystyin. Hetken päästä Jali irrottautui minusta ja nosti leukani ylöspäin nähdäkseni suoraan hänen silmiinsä. Hän suuteli minua hellästi ja kertoi rakastavansa minua. Minä kiedoin vielä käteni hänen ympärilleen hänen suudellessaan otsaani. Hänen irrottautuessaan minulla oli itku lähellä. Nieleskelin ja yritin hymyillä. Jali halasi vielä Lotusta ja käski sen totella minua. Sitten hän käveli ovelle ja katosi ovesta. Kyyneleet alkoivat virtaamaan pitkin poskiani. Tunsin Lotuksen tulevan lähemmäs minua ja nojaavan itsensä minua vasten. Olin nyt aivan yksin.

Jalaton - seitsemäs luku

Nauru kupli sisälläni, kun juttelin ystävieni kanssa sairaalan etupihalla. Ystävät kertoilivat tarinoita kesältä ja siitä miten jännitti mennä kouluun. Toisaalta minua harmitti. Jäisin kaikesta kivasta paitsi. Toisaalta taas olin onnellinen, olin niin onnellinen, etten ollut pysyä nahoissani. Nauroin ensimmäisiä kertoja onnettomuuden jälkeen. Se tuntui puhdistavalta. Olo tuntui kevyeltä ja raikkaalta. Hymyilin kilpaa auringon kanssa.

           Kun ystäväni olivat lähteneet ja makasin jälleen sängylläni katsoen tuttua julistetta seinällä, tein suuren päätöksen. Minä en jäisi masentumaan sängyn pohjalle. Minun olisi parannuttava. Pyörätuoli tuntui niin lopulliselta. Kuin olisin kahlittu kulkemaan se mukanani joka paikkaan. En halunnut sellaista tulevaisuutta, en minä ollut sitä koskaan halunnut. Yhtäkkiä näin sivusilmällä pienen pojan istuvan tuolilla sänkyni vieressä. Hän katsoi minua hymyillen. Minä hymyilin takaisin. Pojan jalat olivat ristissä hänen edessään ja hän hypisteli varpaitaan. ”Mitäs sinä täällä teet?” kysyin häneltä ihmetellen. ”Piditkö yllätyksestäni?” Pikku-Jani kysyi takaisin. Katsoin häntä kummastuneena, mistä yllätyksestä hän puhui? Hetken pohdinnan jälkeen ymmärsin. Pikku-Janilla oli sormensa pelissä siinä ystävien tapaamisessa. Naurahdin yllättyneenä ja ojensin käteni kohti Jania. ”Kiitos”, olin hetken hiljaa. ”Ystävä”, jatkoin. Jani naurahti ja kosketti kättäni. Miten oli mahdollista tuntea hänet fyysisesti jos hän ei oikeasti ollut siinä? Hänenhän piti olla vain enkeli. Eihän hän pystyisi koskettamaan. Silti hän kosketti. Se tuntui mukavalta. Ei ollut mitään väliä mikä tai kuka hän oli. Minulla oli vihdoin oikeasti joku tukenani täälläkin.

            Siitä päivästä lähtien ystäväni kävivät päivittäin luonani päivittämässä uutisensa. Anni kertoi kuinka oli tavannut maailman suloisimman pojan. Hän ei vain uskaltanut pyytää häntä kaverikseen Facebookissa. Kuulin kaiken hänen hymystään, hiuksistaan ja luonteestaan. Minua nauratti Annin kriisit. Janikin kävi useasti. Hän toi minulle suklaata ja elokuvia. Monesti makasimme sängylläni kaksin ja katsoimme elokuvia. Jani piti minua kainalossaan, että mahduimme molemmat makaamaan sängyllä. Eräänä iltana Jani järjesti minulle yllätyksen. Hän toi ystävieni kanssa meille paljon herkkuja ja elokuvia ja pidimme yhdessä vanhan kunnon leffaillan. Kaikki se negatiivisuus oli alkanut pikkuhiljaa katoamaan elämästäni. Olin positiivisempi ja hymyilin. Pääsin joka päivä käymään ulkona pyörätuolillani hoitajan kanssa. En ennen tiennyt, että niinkin pienestä asiasta voisi nauttia. Se miten linnut lauloivat ja luonto muuttui eri sävyihin syksyn tullessa.

           Olin koko päivän odottanut Janin tuloa käymään luonani ja jonkun ihmeellisen asian takia mahaani lennähti perhosia, kun huomasin kellon lyövän kaksi. Nyt Jani pääsisi koulusta ja lähtisi luokseni. Minut oli siirretty osastolle, jossa oli lähes vapaat vierailuajat. Jani ja muut pääsisivät käymään luonani useammin kuin aiemmin ja pystyin liikkumaan itsekin vapaammin. Fysioterapeutin kanssa olimme harjoitelleet säännöllisesti pyörätuolilla kulkemista ja kuntouttaneet makaamisesta surkastuneita lihaksiani. Nyt en enää tarvinnut niskatukea istuessani pyörätuolissa. Olin saanut paljon voimiani takaisin ja oloni tuntui paljon paremmalta. Olin niin ajatuksissani, etten huomannut Janin ilmestyvän huoneeseen. Hänellä oli suuri ruusukimppu kädessään. Punaisia ruusuja valtava määrä. Hän piti kukkia kasvojensa edessä ja huomatessani hänet hän laski hiljaa kukat kasvojensa edestä ja hymyili leveästi. ”Muistinko oikein? Punaisia ruusuja?” hän kysyi virnuillen. Kyllä, hän oli muistanut aivan oikein. Rakastin punaisia ruusuja. Hymyilin Janille ja hän tuli viereeni. Hän halasi minua lämpimästi ja siirtyessään sängyn laidalle istumaan huomasin hänen mukanaan olleen kassin. Mielenkiintoni heräsi ja osoitin kassia kysyvästi. Jani nosti kassin sängylle salaperäisesti hymyillen. Hän alkoi kaivamaan kassia. Ensin sieltä tuli esiin kamera. Seuraavaksi minun suosikki mekkoni. Valkoinen polvimittainen tyllimekko. Minulla oli ollut se päällä rippijuhlissani. ”Me lähdetään kuvaamaan”, Jani totesi pidettyään minua riittävän pitkään jännityksessä. Minä en voinut uskoa korviani. En halunnut olla mikään rampa pyörätuolissa. Halusin kävellä niin kuin muutkin. Halusin kävellä avojaloin nurmikolla, tuntea aamukasteen varpaideni alla ja nauttia jokaisesta hetkestä.