Jalaton - seitsemäs luku

Nauru kupli sisälläni, kun juttelin ystävieni kanssa sairaalan etupihalla. Ystävät kertoilivat tarinoita kesältä ja siitä miten jännitti mennä kouluun. Toisaalta minua harmitti. Jäisin kaikesta kivasta paitsi. Toisaalta taas olin onnellinen, olin niin onnellinen, etten ollut pysyä nahoissani. Nauroin ensimmäisiä kertoja onnettomuuden jälkeen. Se tuntui puhdistavalta. Olo tuntui kevyeltä ja raikkaalta. Hymyilin kilpaa auringon kanssa.

           Kun ystäväni olivat lähteneet ja makasin jälleen sängylläni katsoen tuttua julistetta seinällä, tein suuren päätöksen. Minä en jäisi masentumaan sängyn pohjalle. Minun olisi parannuttava. Pyörätuoli tuntui niin lopulliselta. Kuin olisin kahlittu kulkemaan se mukanani joka paikkaan. En halunnut sellaista tulevaisuutta, en minä ollut sitä koskaan halunnut. Yhtäkkiä näin sivusilmällä pienen pojan istuvan tuolilla sänkyni vieressä. Hän katsoi minua hymyillen. Minä hymyilin takaisin. Pojan jalat olivat ristissä hänen edessään ja hän hypisteli varpaitaan. ”Mitäs sinä täällä teet?” kysyin häneltä ihmetellen. ”Piditkö yllätyksestäni?” Pikku-Jani kysyi takaisin. Katsoin häntä kummastuneena, mistä yllätyksestä hän puhui? Hetken pohdinnan jälkeen ymmärsin. Pikku-Janilla oli sormensa pelissä siinä ystävien tapaamisessa. Naurahdin yllättyneenä ja ojensin käteni kohti Jania. ”Kiitos”, olin hetken hiljaa. ”Ystävä”, jatkoin. Jani naurahti ja kosketti kättäni. Miten oli mahdollista tuntea hänet fyysisesti jos hän ei oikeasti ollut siinä? Hänenhän piti olla vain enkeli. Eihän hän pystyisi koskettamaan. Silti hän kosketti. Se tuntui mukavalta. Ei ollut mitään väliä mikä tai kuka hän oli. Minulla oli vihdoin oikeasti joku tukenani täälläkin.

            Siitä päivästä lähtien ystäväni kävivät päivittäin luonani päivittämässä uutisensa. Anni kertoi kuinka oli tavannut maailman suloisimman pojan. Hän ei vain uskaltanut pyytää häntä kaverikseen Facebookissa. Kuulin kaiken hänen hymystään, hiuksistaan ja luonteestaan. Minua nauratti Annin kriisit. Janikin kävi useasti. Hän toi minulle suklaata ja elokuvia. Monesti makasimme sängylläni kaksin ja katsoimme elokuvia. Jani piti minua kainalossaan, että mahduimme molemmat makaamaan sängyllä. Eräänä iltana Jani järjesti minulle yllätyksen. Hän toi ystävieni kanssa meille paljon herkkuja ja elokuvia ja pidimme yhdessä vanhan kunnon leffaillan. Kaikki se negatiivisuus oli alkanut pikkuhiljaa katoamaan elämästäni. Olin positiivisempi ja hymyilin. Pääsin joka päivä käymään ulkona pyörätuolillani hoitajan kanssa. En ennen tiennyt, että niinkin pienestä asiasta voisi nauttia. Se miten linnut lauloivat ja luonto muuttui eri sävyihin syksyn tullessa.

           Olin koko päivän odottanut Janin tuloa käymään luonani ja jonkun ihmeellisen asian takia mahaani lennähti perhosia, kun huomasin kellon lyövän kaksi. Nyt Jani pääsisi koulusta ja lähtisi luokseni. Minut oli siirretty osastolle, jossa oli lähes vapaat vierailuajat. Jani ja muut pääsisivät käymään luonani useammin kuin aiemmin ja pystyin liikkumaan itsekin vapaammin. Fysioterapeutin kanssa olimme harjoitelleet säännöllisesti pyörätuolilla kulkemista ja kuntouttaneet makaamisesta surkastuneita lihaksiani. Nyt en enää tarvinnut niskatukea istuessani pyörätuolissa. Olin saanut paljon voimiani takaisin ja oloni tuntui paljon paremmalta. Olin niin ajatuksissani, etten huomannut Janin ilmestyvän huoneeseen. Hänellä oli suuri ruusukimppu kädessään. Punaisia ruusuja valtava määrä. Hän piti kukkia kasvojensa edessä ja huomatessani hänet hän laski hiljaa kukat kasvojensa edestä ja hymyili leveästi. ”Muistinko oikein? Punaisia ruusuja?” hän kysyi virnuillen. Kyllä, hän oli muistanut aivan oikein. Rakastin punaisia ruusuja. Hymyilin Janille ja hän tuli viereeni. Hän halasi minua lämpimästi ja siirtyessään sängyn laidalle istumaan huomasin hänen mukanaan olleen kassin. Mielenkiintoni heräsi ja osoitin kassia kysyvästi. Jani nosti kassin sängylle salaperäisesti hymyillen. Hän alkoi kaivamaan kassia. Ensin sieltä tuli esiin kamera. Seuraavaksi minun suosikki mekkoni. Valkoinen polvimittainen tyllimekko. Minulla oli ollut se päällä rippijuhlissani. ”Me lähdetään kuvaamaan”, Jani totesi pidettyään minua riittävän pitkään jännityksessä. Minä en voinut uskoa korviani. En halunnut olla mikään rampa pyörätuolissa. Halusin kävellä niin kuin muutkin. Halusin kävellä avojaloin nurmikolla, tuntea aamukasteen varpaideni alla ja nauttia jokaisesta hetkestä.

Jalaton - kuudes luku

Hoitaja laski ruoat vierelläni olevalle pöydälle ja asetti pienen purkin ruokieni viereen. Siinä oli kaksi valkoista tablettia. Olin joutunut syömään paljon lääkkeitä kipuihin ja huomasin kipujeni vähentyneen jo paljon.  En ollut vielä kertaakaan päässyt liikkumaan sängystäni onnettomuuden jälkeen. Lääkärit olivat kyllä puhuneet siitä, että pääsisin liikkumaan pyörätuolilla sairaalassa heti, kun kipuni olisivat hieman helpottaneet ja murtumat selkärangan alaosassa parantuneet. Olin viettänyt sairaalassa jo yli kuukauden hievahtamatta mihinkään suuntaan siitä samaisesta sängystä jossa edelleen olin, lukuun ottamatta röntgen- ja magneettikuvauksia joita minulle oltiin tehty. Tuntui kuin elämä olisi lipunut ohitse silmieni edessä. Muut viettivät hauskoja kesäloman viimeisiä päiviä miettien ensimmäisen koulupäivän asuja ja ostellen uusia koulutarvikkeita. Minä en pääsisi kouluun. Opiskelisin itsenäisesti niin paljon kuin mahdollista, joka tuntui minusta inhottavalta ajatukselta. Lähes yhtä inhottavalta kuin se, että istuisin koko loppuelämäni pyörätuolissa muiden nauttiessa elämästään. Se tuntui epäreilulta. En edelleenkään ymmärtänyt miksi juuri minulle täytyi käydä näin.

         ”Onko äiti paikalla? Lupasin ilmoittaa hänelle, kun tyttö pääsee pyörätuoliin ensimmäistä kertaa. Sekä hän, että äiti tarvitsevat toisiaan”, kuulin jonkun puhuvan oveni vieressä. Olin nukkunut jälleen kahden tunnin päiväunet ja olin menettänyt täysin ajantajuni. Kello oli kuusi. Vielä olisi tunti vierailuaikaa jäljellä. Joka ikinen päivä odotin kuulevani minulle olevan vieraita, mutta ei. Äiti vain, joka sai käydä luonani milloin tahansa. Olin saanut paljon kortteja, herkkuja ja kaikkea muuta pientä sälää sukulaisilta ja tuttavilta, jotka toivottivat pikaista paranemista. Pikaista? Se tuntui naurettavalta ajatukselta. Havahduin hereille mietteistäni, kun näin tutun lääkärin vierelläni. Hän oli alusta alkaen hoitanut minun asioitani ja pitänyt huolen kaikesta tarvittavasta. ”Miten minun prinsessani voi?” Hän kysyi minulta virnistäen. Siitä asti, kun olin herännyt ensimmäisen kerran sairaalassa oli hän kutsunut minua prinsessaksi. Hän vertasi minua Ruususeen, joka nukkui sata vuotta. Pieni hymynpoikanen ilmestyi suupieleeni, kun katsoin hänen virnistystään. Hänen nimensä oli Aatu. Jos olisin tavannut hänet jossain muualla kuin sairaalassa, olisin varmasti kuolannut ystävieni kanssa hänen peräänsä. Pitkä ja roteva niin sanottu miehekäs mies, jolla oli hauskat hymy kuopat ja parta ajeltu lyhyeksi sängeksi suun ympärille. Alkuun hän oli näyttänyt hieman pelottavalta, mutta ajan kuluessa olin oppinut huomaamaan, ettei hän ollut alkuunkaan pelottava. Suoraan sanoen hän vaikutti kiltiltä koulupojalta, toisin kuin eräs osaston hoitajista, joka hänkin oli mies, mutta täysin Aatun vastakohta. Häntä kutsuttiin Kaapiksi siitä syystä, että hän oli lähes tulkoon yhtä leveä kuin oviaukko ja todella pitkä. Hänellä ei tuntunut olevan minkäänlaista huumorintajua saati sitten positiivista elämän asennetta. Vaikka mikä minä olin positiivisesta elämän asenteesta puhumaan, kun itse olin vajonnut jonnekin syvään kuoppaan, josta ei tuntunut olevan pääsyä pois millään. ”Aviva, huhuu? Minne sä taas katosit?” Aatu kysyi ja katsoi minua sänkyni reunalta. ”Kuulitko ollenkaan mitä puhuin?” Katsahdin Aatuun ja vasta silloin huomasin pyörätuolin, joka oli hänen vierellään. Katsoin sitä ja sitten taas Aatua. ”Mitä sä sanoit? En tajunnu yhtään, että selitit jotain”, vastasin kiireesti ja yritin pitää kasvoni peruslukemilla. ”Sä pääset ensimmäistä kertaa pyörätuoliin”, Aatu vastasi hymyillen. Kasvoni valahtivat kalpeiksi ja tuntui kuin olisin vajonnut pimeyteen. Oliko minun pakko kohdata tulevaisuuteni juuri nyt, kun en ollut vielä läheskään valmis siihen.

         ”Hyvä, sattuuko? Pystytkö tukemaan päätäsi vai tarviitko siihen tuen?” Aatu kysyi asetellessaan minua pyörätuoliin. Minusta tuntui kuin olisin ollut pelkkä selkärangaton matelija, joka ei pystynyt edes pitämään päätään pystyssä. Tuntui, että voimat loppuivat siihen paikkaan, kun jouduin kannattelemaan päätäni. ”Kyllä mä tarviin tuen”, sanoin ja tunsin kyyneleen polttelevan silmäkulmassani. En halunnut tätä. En halunnut olla invalidi ja elää loppuelämääni tässä rumassa pyörätuolissa. Halusin vain juosta pakoon, mutta se oli tietenkin täysin mahdotonta, enhän minä enää ikinä kävelisi. Aatu sääti niskatuen oikealle korkeudelle ja siirtyi sitten eteeni. ”Miltä tuntuu?” Hän kysyi aivan kuin ei olisi nähnyt kyyneltä, joka vierähti poskelleni. ”Sattuuko mihinkään?” En kyennyt vastaamaan. Olo oli niin turta, etten kyennyt edes itkemään kunnolla. Huomasin äidin katselevan sivusta ja pidättelevän kyyneleitä. Hän tuli lähemmäs ja kyykistyi eteeni. ”Aviva. Me selvitään. Mä tuen sua”, hän sanoi hiljaa, melkein kuiskaten. Minä vain tuijotin eteeni ja yritin ajatella asioita positiivisesti, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. Äiti nousi ylös ja silitti hiuksiani. ”Haluatko lähteä pienelle kierrokselle?” Yritin nyökätä vastaukseksi, mutta se ei oikein onnistunut, joten vastasin vain pienellä hymyllä.

           Kuljimme äidin kanssa pitkin sairaalan käytäviä ja lopulta hän vei minut hissiin, joka kuljetti meidät ensimmäiseen kerrokseen. Ovien avautuessa katselin ympärilleni ja huomasin olevamme aulassa, josta pääsisi ulos. ”Äiti. Vie mut pihalle”, sanoin ja tunsin jonkun pienen liikahduksen sydämessäni. Voi miten kaipasinkaan raitista ulkoilmaa. Äiti työnsi minut rauhallisesti ulos erään penkin viereen ja istahti itse istumaan penkille. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja haistelin tuoksuja, jotka kulkeutuivat kesäisen tuulen mukana sieraimiini. Tunsin oloni paranevan heti huomattavasti ja tunsin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aidon hymynkareen nousevan huulilleni. Katselin kirkkaan sinistä taivasta ja kuuntelin lintujen lauluja. En huomannut ollenkaan ihmisiä, joita kerääntyi ympärilleni. Vasta, kun joku seisahti auringon eteen tajusin katsoa ympärilleni. Ja siinä he olivat. Kaikki tärkeimmät ystäväni. Enää ei tuntunut pahalta se, ettei kukaan ollut käynyt katsomassa minua. Kaikki olivat tulleet katsomaan kuitenkin sitä tärkeintä. Sitä, että olin ensimmäistä kertaa pihalla yli kuukauteen. Vain sillä oli merkitystä. Ystäväni halasivat minua vuorotellen kukin ja kyselivät kaikenlaista sairaalassa olosta. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että olen edelleen sama Aviva, joka olin aikaisemminkin ollut. Minulla oli myös samat ystävät ympärilläni, jotka olivat olleet aikaisemminkin. Kun huomasin viimeisten halaajien tulevan luokseni, en kyennyt sanomaan mitään. Onnen sekaiset kyyneleet tulvivat silmiini ja hymyilin kilpaa auringon kanssa. Siinä olivat Anni ja Jani.

jalaton - viides luku

Ahdistus. Se valtaa taas mieleni enkä pääse pakoon. Yritän nousta istumaan, mutta jälleen muistan, ettei minulla enää ole jalkoja. Ahdistus kasvaa entistäkin suuremmaksi ja hengitykseni muuttuu haukkomiseksi. Yritän hengittää rauhallisemmin ja rauhoitella itseäni, mutta en voi hallita itseäni. Alan täristä. Tiedän tarvitsevani apua, mutta kukaan ei ole lähettyvillä, enkä saa huudettua apua. En pysty liikuttamaan käsiänikään niin, että saisin painettua hätänappia, jota kohti yritän vaivoin kurkotella. ”Et sä siihen yllä”, kuuluu pienen lapsen ääni. Käännän katseeni viereistä sänkyä päin ja näen jälleen uneni pojan makaamassa siinä. Haukon henkeäni ja katson häntä peloissani. ”Mä oon Jani”, hän sanoo ja katsoo minua pitkään. En pysty enää hengittämään ja tunnen kuinka pikkuhiljaa alan menettämään voimani ja tuuperrun sängylleni.       

       Kun herään on jo ilta. Minulla on hengityslaite kasvoillani ja käteeni menee jälleen tippaletku. Äiti makaa viereisellä sängyllä ja huomatessaan minun heränneen hän nousee nopeasti pystyyn. ”Miten sä voit? Onks kylmä? Haluutko juotavaa?” Äiti alkaa kyselemään. ”En äiti, emmä tarvii mitään. Mä oon ihan ok”, sanon ja käännän katseeni yöpöydällä olevaan kuvaan. Siinä oleva pikkupoika katselee minua edelleen sama ilme kasvoillaan, kuin pyörtyessäni. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitäni ajatellessani koko asiaa. Olin vähällä kuolla. En tiedä mitä Jani haluaa, mutta tahdon ottaa siitä selvää.

       Aamuauringon säteet paistavat suoraan kasvoilleni herätessäni jälleen samasta huoneesta, kuin monta monta kertaa aiemminkin. Jälleen sama vanha kulahtaneen sininen verho estää auringon valon pääsyn sisään lähes kokonaan. Seinät ovat valkoiset ja ainoa asia mikä koko huoneen seinillä on, on juliste jonka yläreunassa lukee: ”Näetkö eteesi? Testaa näkösi!” Tuo samainen lause pyörii päässäni päivästä toiseen nähdessäni tuon saman julisteen, joka ikinen päivä samassa kohtaa ja yhtä monta kertaa. Ärsyyntyneenä käännän pääni toiseen suuntaan ja säikähdän nähdessäni jälleen pikku-Janin viereisellä sängyllä. ”Aika hyvin vedetty, eikö?” Hän sanoo virne huulillaan. ”Jaa mikä?” Kysyn mukamas tylsistyneenä ja yritän leikkiä välinpitämätöntä. ”Se eilinen.

Mä painoin sitä nappia, ettet sä kuollu”, hän sanoo ylpeä hymy huulillaan. ”Mikset sä vaan voinu antaa mun kuolla? Eipä tarviis enää maata yksin tässä samassa sängyssä, samojen asioitten pyöriessä ympärillä ja jäädessäni ihan yksin”, tiuskin hänelle katsoen seinällä olevaa julistetta. Jani naurahtaa ja katsoo minua: ”Aiotko luovuttaa noin helpolla? Mä en ainakaan. Kyllä sä vielä joskus kävelet jos jaksat luottaa siihen ja teet paljon töitä sen eteen.” ”Mistä sä ton tiedät?” Kysyn närkästyneenä ja yritän olla miettimättä kävelemistä, sillä se saa minut vain ahdistumaan. ”Mäki opin uudelleen kävelemään”, Jani vastaa hiljaa katsoen minua alta kulmien.

Jalaton - neljäs luku

Kun ambulanssi oli tullut, olin ollut tajuton, mutta hengittänyt. Ystäväni olivat vain seisseet ambulanssin vierellä hiljaa ja katsoneet, kuinka ensihoitajat nostivat minut paareille ja työnsivät autoon. Anni oli lähtenyt mukaan sairaalaan, kunnes äitini oli saatu paikalle. Hän oli ollut hiljaa koko matkan eikä ollut sanonut sanaakaan ennen kuin äitini oli tullut. Äitini nähdessään hän oli alkanut vapisemaan ja

purskahtanut itkuun. ”Kuoleeko se? Kuoleeko se?” Hän oli toistanut monta kertaa äitini vain puristaessaan häntä itseään vasten. Äiti ei ollut sanonut mitään. Hän ei ollut tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu. Heräänkö minä enää koskaan vai makaanko loppuelämäni koomassa sairaalassa.

        Anni oli lähtenyt kotiin hänen vanhempiensa tullessa häntä hakemaan. Hänen vanhempansa olivat kertoneet äidilleni, että he haluaisivat olla äidin tukena kokoajan. Äiti oli vain nyökännyt sanomatta mitään.  Äiti oli tullut huoneeseeni ja istunut sänkyni vieressä yötä päivää. Nukkumatta

silmäystäkään. Hän oli valvonut monta päivää odottaen heräämistäni. Kun vihdoin olin herännyt, hän oli ollut niin helpottunut, että oli vaipunut saman tien uneen ja nukkunut vuorokauden heräämättä kertaakaan. Tiesin olevani äidilleni hänen koko elämänsä, mutten ymmärtänyt sitä aikaisemmin, kun vasta kuullessani tuosta. En osannut näyttää äidilleni miltä minusta tuntui nähdessäni hänen nukkuvan istualtaan vierelläni, nojaten sänkyni reunaan. Olin vain silittänyt hiljaa äitini hiuksia ja katsonut hänen untaan.

        Kaksi viikkoa oli jo kulunut siitä, kun kaikki tämä tapahtui. En vieläkään tiedä miltä minusta tuntuu. Oloni on tyhjä, enkä osaa edes hymyillä enää. Äiti on yrittänyt piristää minua tuomalla kaupasta mukanaan lehtiä, herkkuja ja leffoja joita olemme yhdessä katselleet. Hän on ottanut sairaslomaa töistä, jotta voisi olla kokoajan luonani. Kukaan muu ei äidin lisäksi ole käynyt luonani. Se tuntuu niin pahalta. Ovatko kaikki unohtaneet minut? Eivätkö he enää halua olla minun ystäviäni, edes kavereitani?

        Kuulen koputuksen ovelta ja kuulen oven käyvän. Enkä jaksa katsoa tulijaan päin, koska tiedän hänen olevan äitini. En edes vilkaise häneen päin, vaan jatkan kanavien selailua istuen

hiljaa sängylläni. ”Sulle olis vieras.” Äiti sanoo hiljaa ja odottaa reaktiotani. Väsynein silmin katson häneen ja nyökkään hyväksyvästi hänen kysyessä haluanko tavata tämän vieraan. Katson vain televisiota, enkä kiinnitä mitään huomiota tulijaan. ”Moi Aviva.” Kuulen jonkun sanovan. Hetken kuluttua tajuan kenelle ääni kuuluu. Se on Jani. ”Moi. Tai siis. Kiva, että tulit. Miten sä tänne? Tai. Niin”, sanon takellellen tietämättä mitä sanoa hänelle. Jani tulee lähemmäs ja istuu sänkyni laidalle. Huomaan äidin hiipivän hiljaa ulos huoneesta jättäen meidät kaksin. ”Mä halusin tulla kattomaan sua. Mä halusin nähä oikeesti omin silmin, että oot kunnossa”, Jani sanoo katsoen tummien kulmiensa alta minua suoraan silmiin. Ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen minulle tulee niin hyvä olo, että voisin melkein hymyillä. Hymy ei kuitenkaan tule. ”Emmä tiiä mitä tarkottaa kunnossa olo, ei kait tässä kovin hyvässä kunnossa voi ollakaan.” Vastaan hänelle kääntäen katseeni pois hänen silmistään. Jani ei tiedä mitä sanoa vaan katselee ympärilleen huoneessa. ”Tää huone ei näytä yhtään sulta. Pitäs tuoda tänne jotain piristävää. Ooksä yksin täs huonees?” ”Mmm.. mä tiiän, mut emmä jaksa tänne mitään pyytää, emmä tääl koko elämääni aatellu olla”, vastaan hänelle hiljaa. Samassa mieleeni tulee tämä pieni uneni poika, jonka uskoin nähneeni aivan oikeasti, mutta jonka myöhemmin ajattelin olevan vain unta, joka kertoi minulle olevani halvaantunut. Ennen, kuin kerkeän edes ajattelemaan asiaa sen enempää, alan kertoa Janille tästä oudosta jutusta. Yhtäkkiä Jani nousee ylös, laskee käsissään olevan pussin syliini ja lähtee pois. Minulla jää juttu kesken. Jani ei sano mitään lähtiessään, mutta huomaan sanoneeni jotain mikä sai Janin todella pois tolaltaan. ”Jani oota”, huudan hänen peräänsä, mutta hän ei kuule.

        Siitäkin, kun Jani kävi täällä, on kulunut jo kaksi päivää. En ole saanut häntä pois mielestäni ja olen saanut nukuttua vain unilääkkeiden avulla. Ehkä Jani ajattelee minun olevan hullu tai vähintäänkin seonneen lopullisesti. Miksi minun piti kertoa hänelle tuosta pojasta? Huomaan lattialla lojuvan kauppakassin. Se on se, jonka Jani minulle toi. En yltä sinne asti, joten soitan hätäkelloa. Pian huoneeseen tulee juosten kaksi hoitajaa, jolloin minä vain sanon rauhallisesti haluavani kassin, joka lojuu lattialla. Hoitajat katsovat toisiaan hieman kummastellen, mutta nostavat silti kassin syliini. Päällimmäisenä on lappu, jossa lukee: ”Ikävä sua Aviva!!!” Lapun alareunassa on paljon nimiä. Huomaan nimien seassa myös Annin nimen ja tunnistan hänen käsialansakin. Miksei Anni ollut tullut käymään? En saattanut ymmärtää sitä vaan siirsin lapun viereeni sängylle ja jatkoin kassin sisällön tutkimista. Tunnistan karkkien rapinan ja limupullon muodon, mutta sitten käteeni osuu, jokin mikä tuntuu kummalliselta, se tuntuu taululta. Kaivan taulun kassista ja näen siinä kuvan pienestä pojasta, jonka kauniit silmät tunnistan nähneeni joskus jossain aiemminkin. Katson taulun taakse ja siellä lukee epäselvällä käsialalla kirjoitettu teksti: ”Mä oon sun vierellä. – Jani” Käännän nopeasti taulun ympäri ja tunnistan kuvassa olevan pojan. Se on se poika. Samalla se myös näyttää Janilta tummine kulmineen ja suurine sinisine 

silmineen. Yhtäkkiä tajuan. Jani on tämä poika. Uneni poika.

jalaton - kolmas luku

Katselen punaista ruusua, joka lepää viereisellä sängyllä. Poika oli oikeassa. Minä olen halvaantunut. Olen alkanut pikkuhiljaa muistamaan mitä tapahtui. Miksi olen tässä. Olen nähnyt unissani välähdyksiä siitä tilanteesta.

       Olimme uimassa ystävieni kanssa. En muista tarkalleen kenen kanssa olin, mutta jälkeen päin minulle on sekin kerrottu. Olin parhaan ystäväni Annin ja muutaman muun kanssa. Siellä oli ollut myös Jani, joka minut oli loppu viimein auttanut vedestä ylös. Hän oli ainut, joka oli tajunnut jotain tapahtuneen. Olimme ottaneet Samulin kanssa leikkimielisen kipailun, kumpi uskaltaa hypätä korkeammalta kallion kielekkeeltä järveen. Samuli oli kiivennyt aina vain korkeammalle ja minä huimapää en ollut antanut periksi. Olin kiivennyt aina vaan ylemmäs ja ylemmäs, kunnes olin ollut suunnilleen viiden metrin korkeudessa, melkein kallion korkeimmassa kohtaa. Samuli oli katsellut hiukan alempaa minua, eikä ollut uskonut minun hyppäävän. Minä olin kuitenkin perinyt isäni jääräpäisyyden ja olin päättänyt hyppääväni siitä. Olin vilkaissut Anniin päin juuri ennen kuin olin hypännyt. En ollut kuunnellut häntä. Hän oli pyytänyt minua lopettamaan, mutten suostunut. Minä en ollut se, joka luovuttaisi ensimmäisenä. Jääräpäisyyteni oli koitunut kohtalokseni.

       Hyppyni jälkeen oli kulunut liian pitkään, etten ollut noussut pintaan ja Jani, joka oli ollut alemmalla kallion kielekkeellä oli tajunnut ettei kaikki ollut kunnossa. Hän oli lähtenyt nopeasti alas päin ja huutanut samalla Annille, että soittaa apua.

Jani oli ollut nopea. Minulta oli mennyt taju, enkä hengittänyt, kun Jani veti minut rantaan, mutta nopeasti alkaneen elvytyksen ansiosta olin alkanut hengittämään pian. Jani oli pelastanut minut.

Jalaton - toinen luku

Istun rantakalliolla ja katselen merta. Katselen niitä suuria aaltoja jotka siirtävät rantaviivaa hiljalleen eteenpäin. Rantaviivaa jatkuu niin pitkälle, etten voi nähdä sen toista päätä. Aaltojen lyödessä rantaan, huomaan jonkun istuvan hiekalla. Jonkun jolla on pitkät tummat hiukset. Tämä joku näyttää lapselta. Lähden kiipeämään alas kalliolta ja kävelen tämän tuntemattoman luo. Hänen luokse päästyäni huomaan, että hän on lapsi, pieni tyttö, jonka tummat kiharat hiukset yltävät lähes maahan. Jonka suuret ruskeat silmät tuijottavat kohti merta ja pienet kädet halaavat hänen jalkojaan, jotka peittyvät valkoisen mekon alle. Istuudun tytön viereen ja käännän myös katseeni kohti merta.

       Olen istunut tässä hiekkarannalla jo pitkään, katsellut merelle hiljaa ja kuunnellut kuinka aallot jylisevät kohti rantaa. Yhtäkkiä tyttö vierelläni alkaa hyräilemään jotain. Ensin en saa kiinni laulusta mikä se on, mutta pikku hiljaa erotan sävelen. Alan hyräilemään tytön mukana. ”Maailmaan mä avaraan...” Kuuluu pian tytön suusta, kun hän alkaa laulamaan suloisella lapsen äänellään. Hän nojaa päätään käsiinsä ja laulaa hiljaa. Näen hänen pitkien ripsiensä lomassa, jotain kimaltelevaa. Pian se vierähtää poskelle ja jatkaa matkaansa. Se on kyynel. Nostan käteni ja pyyhin kyyneleen pois. Tyttö nostaa päänsä ja katsoo minuun. Hän katsoo suoraan silmiin, muttei sano mitään. Näen katseessa surua.

       Valo osuu kirkkaana silmiini. Havahdun unestani ja siristelen silmiäni saadakseni selvää mitä ympärilläni tapahtuu. Näen äitini vieressäni. ”Äiti!” Yritän sanoa, mutta ääneni on vain pelkkää kähinää, joka kantautuu kurkustani. Äiti näyttää väsyneeltä, mutta ilahtuu nähdessään minun heränneen. Karistelen kurkkuani ja yritän saada ääneni kuuluviin. Samassa muistan sen pojan, joka minulle sanoi, että olen halvaantunut. Katsahdan hänen sänkynsä suuntaan. Verhot ovat vedetty sivuun. Sängyllä ei ole muuta kuin kuihtunut punainen ruusu, jonka terälehdet ovat rypistyneet kuihtuessaan. ”Missä se poika on?” Kysyn äidiltä. Äiti katsahtaa sänkyä kohti ja kohauttaa olkiaan. ”En minä tiiä, en minä mitään poikaa ole nähnyt. Minä olen nukkunut tuossa sängyssä koko tämän ajan, kun olet sairaalassa ollut.” Katson hetken äitiä ja tajuan hänen olevan tosissaan. Missä on se poika? Se pieni poika, joka kertoi minulle, että olen samanlainen kuin hän. Ehkä minut on siirretty toiseen huoneeseen. Ei. Ei se voi olla niin. Äiti on nukkunut kokoajan minun vieressäni.