Jalaton - toinen luku

Istun rantakalliolla ja katselen merta. Katselen niitä suuria aaltoja jotka siirtävät rantaviivaa hiljalleen eteenpäin. Rantaviivaa jatkuu niin pitkälle, etten voi nähdä sen toista päätä. Aaltojen lyödessä rantaan, huomaan jonkun istuvan hiekalla. Jonkun jolla on pitkät tummat hiukset. Tämä joku näyttää lapselta. Lähden kiipeämään alas kalliolta ja kävelen tämän tuntemattoman luo. Hänen luokse päästyäni huomaan, että hän on lapsi, pieni tyttö, jonka tummat kiharat hiukset yltävät lähes maahan. Jonka suuret ruskeat silmät tuijottavat kohti merta ja pienet kädet halaavat hänen jalkojaan, jotka peittyvät valkoisen mekon alle. Istuudun tytön viereen ja käännän myös katseeni kohti merta.

       Olen istunut tässä hiekkarannalla jo pitkään, katsellut merelle hiljaa ja kuunnellut kuinka aallot jylisevät kohti rantaa. Yhtäkkiä tyttö vierelläni alkaa hyräilemään jotain. Ensin en saa kiinni laulusta mikä se on, mutta pikku hiljaa erotan sävelen. Alan hyräilemään tytön mukana. ”Maailmaan mä avaraan...” Kuuluu pian tytön suusta, kun hän alkaa laulamaan suloisella lapsen äänellään. Hän nojaa päätään käsiinsä ja laulaa hiljaa. Näen hänen pitkien ripsiensä lomassa, jotain kimaltelevaa. Pian se vierähtää poskelle ja jatkaa matkaansa. Se on kyynel. Nostan käteni ja pyyhin kyyneleen pois. Tyttö nostaa päänsä ja katsoo minuun. Hän katsoo suoraan silmiin, muttei sano mitään. Näen katseessa surua.

       Valo osuu kirkkaana silmiini. Havahdun unestani ja siristelen silmiäni saadakseni selvää mitä ympärilläni tapahtuu. Näen äitini vieressäni. ”Äiti!” Yritän sanoa, mutta ääneni on vain pelkkää kähinää, joka kantautuu kurkustani. Äiti näyttää väsyneeltä, mutta ilahtuu nähdessään minun heränneen. Karistelen kurkkuani ja yritän saada ääneni kuuluviin. Samassa muistan sen pojan, joka minulle sanoi, että olen halvaantunut. Katsahdan hänen sänkynsä suuntaan. Verhot ovat vedetty sivuun. Sängyllä ei ole muuta kuin kuihtunut punainen ruusu, jonka terälehdet ovat rypistyneet kuihtuessaan. ”Missä se poika on?” Kysyn äidiltä. Äiti katsahtaa sänkyä kohti ja kohauttaa olkiaan. ”En minä tiiä, en minä mitään poikaa ole nähnyt. Minä olen nukkunut tuossa sängyssä koko tämän ajan, kun olet sairaalassa ollut.” Katson hetken äitiä ja tajuan hänen olevan tosissaan. Missä on se poika? Se pieni poika, joka kertoi minulle, että olen samanlainen kuin hän. Ehkä minut on siirretty toiseen huoneeseen. Ei. Ei se voi olla niin. Äiti on nukkunut kokoajan minun vieressäni.