Älä pelkää kiusattuni - viides luku

Painoin kuvaketta, jossa luki ”TORKKU”. Tiesin myöhästyväni, mutta olo tuntui niin raskaalta, ettei ylös nouseminen miellyttänyt. Kolmen minuutin kuluttua kelloni soisi jälleen. Katsahdin sänkyäni vastapäätä olevalle seinälle. Silmiini osui kuva Jalista, joka hymyili leveää hymyään. Silmien ympärille muodostui pienet naururypyt. Hymyilin Jalille takaisin ja nousin sängystä. Vetäisin aamutakin päälleni ja kävelin keittiöön. Isä oli jo lähtenyt töihin. Pöydällä oli lappu, jossa hän kertoi pääsevänsä viideltä töistä. Jääkaapissa olisi minulle ruokaa valmiina. Otin jääkaapista avatun jogurtti purkin ja kaadoin sitä vihreään kulhoon. Nappasin myslipaketin sivupöydältä ja kaadoin sitä huolimattomasti jogurtin sekaan. Osa myslistä putosi lattialle ja koirat syöksyivät syömään lattialle pudonneet murut.

         Oliko joku työntänyt kiviä tennareihini. Tuntui kuin ne olisi tehty tiilistä. Kurkkuani kuristi mitä lähemmäs koulua pääsin. Olin yksin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Näin jo kaukaa koulun punaisen tiiliseinän, jonka vierustalla oli tavanomainen porukka ysiluokkalaisia. Lähestyessäni porukkaa he huomasivat minut. Muutama poika lähti porukasta luokseni. He kävelivät uhkaavasti suoraa kohti. Puristin käteni nyrkkiin. Nyt en antaisi periksi. En voisi murtua. Olin päässyt jo niin pitkälle. Olin jo voiton puolella. Nostin leukaani hieman ja katsoin Kasperia suoraan silmiin. Näin hänen silmistään hänen tuntevan olevansa heikoilla. Hän yritti pitää katseensa kurissa, mutta pistin samalla mitalla takaisin. En laskenut katsettani niin kuin ennen. Suoristin selkäni ja sanoin: ”Mitä te siinä teette? Itse ajattelin lähteä tunnille, oletteko te tulossa”, kysyin pojilta. Kasperin suu avautui vastatakseen jotain, mutta meni pian takaisin kiinni. Hän kääntyi ympäri ja lähti kävelemään pääoville päin. Huomasin kuinka Kasperin mukana olleet pojat kyselivät ihmeissään mitä tapahtui. Ainoat sanat, jotka kuulin olivat: ”Hän kuuluu jengiimme.” Onnen kyynel poltteli silmäkulmassani, kun huomasin muidenkin kääntyvän minuun päin ja hymyilevän rohkaisevasti. Juoksin tyttöjen luo. Tunsin kuinka hän, naapurini, lapsuuteni paras

ystävä tuli viereeni ja tarttui käteeni. Hän kohottautui minua kohti ja kuiskasi korvaani: ”Anteeksi.”