Kirkas valo osuu silmiini, käännän päätäni pois päin valosta.
Katseeni kiertää ympäri huonetta. Valkoista kaikkialla, missä minä olen? Tunnen
pienen nipistyksen kädessäni ja vaistomaisesti käännän katseen siihen.
Kädessäni on kiinni pieni ruisku josta lähtee letkuja kohti telinettä, jossa
roikkuu muovinen pussi. Hetken mietin mitä tämä tarkoittaa ja tajuan. Olen
sairaalassa. Tiputuksessa. Yritän nousta ylös, mutten pääse. En saa itseäni
liikutettua. ”Et sä pysty kävelemään”, kuulen jonkun sanovan. Vasta nyt näen
verhon raosta katselevan pienen pojan siniset silmät. ”Miten nii en pysty?”,
kysyn häneltä hieman ärähtäen. Poika katsoo minua vilpittömän surullisesti
suurilla silmillään ja hiljaa hän sanoo sängystään. ”Nyt olet samanlainen kuin
minä, sinulla ei ole enää jalkoja. Vaikka näet ne, et voi käyttää niitä. Olet
halvaantunut”, pikkupoika katsoo hetken minua, kunnes kääntää katseensa pois.
Jään makaamaan sängylleni hiljaa. Mitä on tapahtunut? Miksi olen täällä? Tunnen
hätääntyväni ja alan huutamaan apua. ”Punainen nappi yöpöydän takana, paina
sitä”, kuuluu ääni verhon takaa. Punaisen napin yllä lukee. ”HÄLYTYS”
On
kulunut jo monta tuntia siitä, kun painoin tuon punaisen napin pohjaan ja
jolloin hoitajia ja lääkäreitä alkoi tulvimaan huoneeseen. He olivat ottaneet
verikokeita, mitanneet verenpaineen ja tehneet monta muuta asiaa, jotka kaikki
olivat tuntuneet yhtä epämukavilta. Kukaan ei ole kuitenkaan kertonut, mitä on
tapahtunut. Olen maannut tässä puoli päivää, enkä vieläkään tiedä miksi. Missä
äitini on? Miksei hän ole täällä? Yritän kysellä hoitajilta, mutta he vain
tekevät työtään hiljaa ja käskevät minun rauhoittua. Alan hermostumaan ja
huudan äitiäni. Tunnen jonkin nesteen menevän kädessä olevan ruiskun läpi ja
nukahdan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti