Jalaton - ensimmäinen luku

Kirkas valo osuu silmiini, käännän päätäni pois päin valosta. Katseeni kiertää ympäri huonetta. Valkoista kaikkialla, missä minä olen? Tunnen pienen nipistyksen kädessäni ja vaistomaisesti käännän katseen siihen. Kädessäni on kiinni pieni ruisku josta lähtee letkuja kohti telinettä, jossa roikkuu muovinen pussi. Hetken mietin mitä tämä tarkoittaa ja tajuan. Olen sairaalassa. Tiputuksessa. Yritän nousta ylös, mutten pääse. En saa itseäni liikutettua. ”Et sä pysty kävelemään”, kuulen jonkun sanovan. Vasta nyt näen verhon raosta katselevan pienen pojan siniset silmät. ”Miten nii en pysty?”, kysyn häneltä hieman ärähtäen. Poika katsoo minua vilpittömän surullisesti suurilla silmillään ja hiljaa hän sanoo sängystään. ”Nyt olet samanlainen kuin minä, sinulla ei ole enää jalkoja. Vaikka näet ne, et voi käyttää niitä. Olet halvaantunut”, pikkupoika katsoo hetken minua, kunnes kääntää katseensa pois. Jään makaamaan sängylleni hiljaa. Mitä on tapahtunut? Miksi olen täällä? Tunnen hätääntyväni ja alan huutamaan apua. ”Punainen nappi yöpöydän takana, paina sitä”, kuuluu ääni verhon takaa. Punaisen napin yllä lukee. ”HÄLYTYS”

          On kulunut jo monta tuntia siitä, kun painoin tuon punaisen napin pohjaan ja jolloin hoitajia ja lääkäreitä alkoi tulvimaan huoneeseen. He olivat ottaneet verikokeita, mitanneet verenpaineen ja tehneet monta muuta asiaa, jotka kaikki olivat tuntuneet yhtä epämukavilta. Kukaan ei ole kuitenkaan kertonut, mitä on tapahtunut. Olen maannut tässä puoli päivää, enkä vieläkään tiedä miksi. Missä äitini on? Miksei hän ole täällä? Yritän kysellä hoitajilta, mutta he vain tekevät työtään hiljaa ja käskevät minun rauhoittua. Alan hermostumaan ja huudan äitiäni. Tunnen jonkin nesteen menevän kädessä olevan ruiskun läpi ja nukahdan. 

Enkelin tavoin

Katselen sinua. Ruskeita hiukiasi joiden latvat kääntyvät veikeästi ylöspäin. Pitkiä tummia ripsiä ja ruskeita silmiä jotka keskittyvät piirtämään yhdessä oikean kätesi kanssa. ”Mitäs se piirtää?” kysyn sinulta. Suloiset lapsen kasvosi kääntyvät minuun ja vastaat lapsen tavoin: ”auton ja iskän” Mietin sitä kuinka lapset monesti piirtävät heille tärkeitä asioita ylös. Sinä piirrät omilla kolmevuotiaan taidoillasi isän auton ja isän siihen viereen. Taidat olla perinyt nuo lahjat äidiltä.

       Illalla peittelen sinua nukkumaan. Katsot minua silmiin ja puristat käsiäsi ristiin. Luen sinulle iltarukouksen ja toivotan hyvää yötä. Käännyt kyljellesi, suljet silmäsi ja pian olet jo unessa. Tänään sinulla on ollut työntäyteinen päivä. Aamulla lähdimme yhdessä ulos, tekemään lumilinnaa. Kävimme myös yhdessä tallilla ja keräämässä pajunkissoja. Iltapäivällä teimme yhdessä ruokaa koululaisille ja odotimme, että Ida tulisi päiväkodista. Tänään sinun ei ollut tarvinnut mennä päiväkotiin. Ida puolestaan oli halunnut mennä, oli ollut jumppa päivä ja hänen oli ollut pakko päästä mukaan jumppakerhoon. Siispä olimme viettäneet kaksin tämän päivän.

       Koululaisten tullessa kotiin, juoksit heidän luokseen ja kerroit kaiken mitä olimme tehneet. Sait muutkin hyvälle tuulelle pirteällä hymylläsi ja tuikkivilla silmilläsi. Kun Joonas isoveljesi astui ovesta sisään, menit onnesta sekaisin. ”Joonas joonas!” Sinä kiljuit. Joonas oli sinulle kaikki kaikessa. Joonas levitti kätensä ja sinä juoksit hänen syliinsä. ”Mulla on sulle pieni yllätys”, Joonas sanoi ja sai silmäsi loistamaan. Sinä siirryit uteliaana askeleen taaksepäin ja katselit odottavasti Joonasta silmiin. Joonas kaivoi repustaan jotain. Pian sieltä tuli esiin maila, joka ei ollut täysin mahtunut sisään, vaan osa varresta oli jäänyt ulkopuolelle. ”Tässä on sulle maila. Mähän lupasin, että mä hommaan sulle sopivan kokosen mailan ja opetan sut pelaamaan”, Joonas kertoi. Sinä katselit silmät pyöreinä mailaa ja kiittelit hiljaa. Näin sinusta, että olit onnellinen.

         Havahdun hereille unesta. Mitä tämä oli? Kuka oli tämä pieni tumma poika, jonka kanssa vietin aikaa? Tunnistin unesta itseni, pikkusiskoni ja veljeni, mutta kuka oli tämä pieni poika, joka sai meidät kaikki hyvälle tuulelle. Joka rakasti meitä vilpittömästi, lapsen tavoin? Hän oli pikkuveljeni. Pikkuveljeni, joka on taivaassa. Hän, joka eli lyhyen, mutta täydellisen elämänsä. Hän, jota emme voi nähdä, kuulla tai tuntea, mutta tiedämme, että hän on jossain. Hän, joka on mukanamme joka paikassa. Ajatuksissa. Se on hän. Minun pikkuveljeni. Enkeli pikkuveljeni. 

Järvi oli täysin tyyni

”Älä hullu hukuta mua!” huudan Eliakselle joka roiskii vettä päälleni ja nauraa iloisesti. Vesi tuntuu hyytävän kylmältä, mutta tässä tilanteessa ei ole muita vaihtoehtoja kuin lähteä pakoon ja ainoa pakoreitti on suoraan edessäni, järvelle päin.  Lähden uimaan nopeasti pois päin kunnes tajuan olevani laiturin päässä, siinä kohtaa mistä hypätään järveen. Kuulen ison molskahduksen ja naamani kastuu entistä märemmäksi. Räpyttelen silmiäni ja yritän nähdä eteeni. Alex. Se rotta. Kuinka kehtasikaan.

        Ihoni nousee kananlihalle lämmitellessäni itseäni nuotion lämmössä. Vaikka on kesä, näin illalla uinnin jälkeen tuntuu, että on kylmempi kuin talvella. Kiedon pyyhkeen tiukemmin ympärilleni ja siirryn lähemmäs nuotiota. ”Mun pitäs huomenna vähän aukasta tota skodaa ja laittaa sieltä pari juttua kuntoon. Tuuksä mun kans?” kuulen jonkun kysyvän. Pojat keskustelevat taas autoista, kuten monesti muulloinkin. Minusta ne vaikuttavat jotenkin mielenkiintoisilta, vaikken puoliakaan asioista ymmärrä. En ole oikeastaan koskaan tehnyt lähempää tuttavuutta autojen kanssa, mutta sitä en kiellä, eikö välillä tekisi mieleni. Monesti, kun kotona Tuomas laittaa golffiaan, olen seurannut vierestä ihan vain mielenkiinnosta. En vieläkään oikein ymmärrä miten lähes kaikki pojat tietävät vähintään ne perusjutut autoista, vaikkei koskaan olisikaan mitään autojen kanssa puuhaillut.

         ”Otaksä?” kuulen jonkun kysyvän ja katsahdan ylöspäin. Näen Alexin tarjoavan tupakka-askiaan minua kohti ja otan sieltä yhden. Tämäkin on ihan turhaa ajattelen, mutta sytytän sen kuitenkin. Katselen ympärilläni istuvia ihmisiä. Vieretysten kaikki istuvat nuotion ympärillä, juttelevat ja katselevat kuinka kipinät kohoavat kohti taivasta. Kuuntelen muiden puhetta ja istun hiljaa muiden vieressä. Kuulen kuinka he puhuvat ystävyydestä ja siitä, millaista voisi olla jos ei olisi ystäviä lainkaan. 
Mieleeni tulvii muistot ala-aste ajoilta jolloin monet kerrat vietin välituntini seisten välituntivalvojan vieressä ja jutellen niitä näitä. Monesti katselin muita lapsia, jotka juoksivat ympäri pihaa ja kiljahtelivat innoissaan. Olisin niin halunnut mennä mukaan, mutten pystynyt. Jokin sisälläni sanoi, ettei kannata. Minä en mennyt. Vasta, kun joku pyysi minua mukaan, uskaltauduin menemään. Joskus minusta tuntui, etten ollut normaali lapsi. Olin kömpelö ja pitkä. En osannut leikkiä samoja leikkejä mitä muut. Hyppynarua pyöritin huonosti, eikä hyppimisestäkään tullut mitään. Kerran kuitenkin seistessäni taas opettajan vieressä välitunnilla hän kysyi minulta miksen ole muiden kanssa leikkimässä. Katselin vain pitkän aikaa maahan, kunnes mutisin jotain siihen suuntaan, etten osaa leikkiä. Opettaja katsoi minua hölmistyneenä ja pyysi minua selittämään. Kerroin hänelle niistä kerroista, kun olin ollut muiden tyttöjen kanssa leikkimässä. Kuinka monesti he olivat olleet minua nopeampia, juosseet karkuun, jättäen minut yksin. Poikien kanssa leikkiessä olin aina huono pelaamaan jalkapalloa tai ajoin liian hiljaa pyörällä. Silloin opettaja laski kätensä olalleni ja pyysi minua katsomaan häntä silmiin. Arasti nostin katseeni ja näin edessäni siniset silmät jotka olivat rajattu tummalla ripsivärillä. ”Sinä olet täydellinen juuri tuollaisena, kuin olet. Luotat vain itseesi niin saavutat vielä paljon, mene mukaan vain”, opettaja sanoi hymyillen, mutta vakavana. En tiennyt mitä tehdä. Lähdin kuitenkin kävelemään kohti keinuja, jossa tytöt keinuivat rinnatusten lisäten vauhtia joka heilahduksella. ”Silja, tuu munkaa keinuu hämppistä!” kuulin jonkun huutavan. Kun käännyin suuntaan josta ääni tuli, näin pikkuserkkuni Anna-Sofian. Hän hymyili minulle ja viittoi tulemaan luokseen. Minä menin.

        ”Aatteliksä jäädä siihen nukkuun?” kuulin jonkun kysyvän ja heräsin ajatuksistani. ”Joo. Tai siis en”, vastasin ja lähdin kävelemään autolle päin. Siinä kohtaa jossa polku alkaa viettää ylöspäin, käännyin katsomaan taakseni. Järvi oli täysin tyyni. Jostain kuului palokärjen nakutusta.