Järvi oli täysin tyyni

”Älä hullu hukuta mua!” huudan Eliakselle joka roiskii vettä päälleni ja nauraa iloisesti. Vesi tuntuu hyytävän kylmältä, mutta tässä tilanteessa ei ole muita vaihtoehtoja kuin lähteä pakoon ja ainoa pakoreitti on suoraan edessäni, järvelle päin.  Lähden uimaan nopeasti pois päin kunnes tajuan olevani laiturin päässä, siinä kohtaa mistä hypätään järveen. Kuulen ison molskahduksen ja naamani kastuu entistä märemmäksi. Räpyttelen silmiäni ja yritän nähdä eteeni. Alex. Se rotta. Kuinka kehtasikaan.

        Ihoni nousee kananlihalle lämmitellessäni itseäni nuotion lämmössä. Vaikka on kesä, näin illalla uinnin jälkeen tuntuu, että on kylmempi kuin talvella. Kiedon pyyhkeen tiukemmin ympärilleni ja siirryn lähemmäs nuotiota. ”Mun pitäs huomenna vähän aukasta tota skodaa ja laittaa sieltä pari juttua kuntoon. Tuuksä mun kans?” kuulen jonkun kysyvän. Pojat keskustelevat taas autoista, kuten monesti muulloinkin. Minusta ne vaikuttavat jotenkin mielenkiintoisilta, vaikken puoliakaan asioista ymmärrä. En ole oikeastaan koskaan tehnyt lähempää tuttavuutta autojen kanssa, mutta sitä en kiellä, eikö välillä tekisi mieleni. Monesti, kun kotona Tuomas laittaa golffiaan, olen seurannut vierestä ihan vain mielenkiinnosta. En vieläkään oikein ymmärrä miten lähes kaikki pojat tietävät vähintään ne perusjutut autoista, vaikkei koskaan olisikaan mitään autojen kanssa puuhaillut.

         ”Otaksä?” kuulen jonkun kysyvän ja katsahdan ylöspäin. Näen Alexin tarjoavan tupakka-askiaan minua kohti ja otan sieltä yhden. Tämäkin on ihan turhaa ajattelen, mutta sytytän sen kuitenkin. Katselen ympärilläni istuvia ihmisiä. Vieretysten kaikki istuvat nuotion ympärillä, juttelevat ja katselevat kuinka kipinät kohoavat kohti taivasta. Kuuntelen muiden puhetta ja istun hiljaa muiden vieressä. Kuulen kuinka he puhuvat ystävyydestä ja siitä, millaista voisi olla jos ei olisi ystäviä lainkaan. 
Mieleeni tulvii muistot ala-aste ajoilta jolloin monet kerrat vietin välituntini seisten välituntivalvojan vieressä ja jutellen niitä näitä. Monesti katselin muita lapsia, jotka juoksivat ympäri pihaa ja kiljahtelivat innoissaan. Olisin niin halunnut mennä mukaan, mutten pystynyt. Jokin sisälläni sanoi, ettei kannata. Minä en mennyt. Vasta, kun joku pyysi minua mukaan, uskaltauduin menemään. Joskus minusta tuntui, etten ollut normaali lapsi. Olin kömpelö ja pitkä. En osannut leikkiä samoja leikkejä mitä muut. Hyppynarua pyöritin huonosti, eikä hyppimisestäkään tullut mitään. Kerran kuitenkin seistessäni taas opettajan vieressä välitunnilla hän kysyi minulta miksen ole muiden kanssa leikkimässä. Katselin vain pitkän aikaa maahan, kunnes mutisin jotain siihen suuntaan, etten osaa leikkiä. Opettaja katsoi minua hölmistyneenä ja pyysi minua selittämään. Kerroin hänelle niistä kerroista, kun olin ollut muiden tyttöjen kanssa leikkimässä. Kuinka monesti he olivat olleet minua nopeampia, juosseet karkuun, jättäen minut yksin. Poikien kanssa leikkiessä olin aina huono pelaamaan jalkapalloa tai ajoin liian hiljaa pyörällä. Silloin opettaja laski kätensä olalleni ja pyysi minua katsomaan häntä silmiin. Arasti nostin katseeni ja näin edessäni siniset silmät jotka olivat rajattu tummalla ripsivärillä. ”Sinä olet täydellinen juuri tuollaisena, kuin olet. Luotat vain itseesi niin saavutat vielä paljon, mene mukaan vain”, opettaja sanoi hymyillen, mutta vakavana. En tiennyt mitä tehdä. Lähdin kuitenkin kävelemään kohti keinuja, jossa tytöt keinuivat rinnatusten lisäten vauhtia joka heilahduksella. ”Silja, tuu munkaa keinuu hämppistä!” kuulin jonkun huutavan. Kun käännyin suuntaan josta ääni tuli, näin pikkuserkkuni Anna-Sofian. Hän hymyili minulle ja viittoi tulemaan luokseen. Minä menin.

        ”Aatteliksä jäädä siihen nukkuun?” kuulin jonkun kysyvän ja heräsin ajatuksistani. ”Joo. Tai siis en”, vastasin ja lähdin kävelemään autolle päin. Siinä kohtaa jossa polku alkaa viettää ylöspäin, käännyin katsomaan taakseni. Järvi oli täysin tyyni. Jostain kuului palokärjen nakutusta.