enemmän kuin ystävä

”Kato, eiks toi ookki ihan selvä susi?” sanon ja osoitan taivaalle, jossa pilvet lipuvat ylitsemme hiljaa. Naurahdat ja pyörittelet päätäsi: ”ei se näytä yhtää sudelta!” Nauran sinulle takaisin ja muistelen kaikkia niitä aikoja, kun olet ollut vierelläni. 
     Muistelen myös sitä kuinka tutustuimme. Olit katsonut minua, kuin vierasta sikaa, kun olin tullut juttelemaan. Nykyään tiedät, että se on aika normaalia minulta. Muistan kuinka talvella kävelimme yhdessä muiden ystävien kanssa pitkin maanteitä, katselimme tähtiä ja lumen valkoista pintaa. Ajatukseni kulkevat pitkin yhdessä kokemiamme hetkiä. Muistan kuinka soitin sinulle, kun tunsin oloni vaikeaksi. Puhuit kanssani puhelimessa vaikka kolme tuntia, kunhan minun oloni parani. Sinä osasit lukea ajatukseni, tiesit aina puolesta sanasta mitä tarkoitan ja miltä minusta oikeasti tuntui. 
     Olit ainoa, joka tiesi kenestä pidin. Sitäkään en joutunut itse kertomaan, vaan sinä arvasit sen. Taisit tuntea minut jo silloin todella hyvin. Nyt et kuitenkaan tiedä. Et tiedä, että se olet sinä. Sinä joka makaat vierelläni katsellen pilviä ja hyräillen tuttua kappaletta. Minulla ei kuitenkaan ole aikomustakaan kertoa sitä sinulle. Olet ystäväni, et sinä minusta pidä sillä tavalla. Olet se joka tulee luokseni, kun en itse jaksa. Se joka tarttuu viime hetkellä kädestä, kun olen vajoamassa pimeyteen. Olet se jonka paitaan niistän nenäni, kun itkettää. Olet se joka tulee vaikka maailman ääriin luokseni, vain koska tunnen oloni huonoksi. Olet se jonka kanssa olen täydellisen omaitseni. Se joka piristää synkimpääkin hetkeäni. Olet se joka nauraa kanssani, kun liukastun suoraan vesilammikkoon. Se joka vastaa puhelimeen vaikka keskellä yötä jos haluan puhua kanssasi. 
     Yhtäkkiä havahdun ajatuksistani, kun tökkäät sormellasi minua kylkeen. ”Lähetää notskille! Tuu niiku olisit jo!!” sanot iloisesti. Hetken katson silmiisi ja näen kuinka ne loistavat innostuksesta. Sinussa parasta on se kuinka osaat elää hetkessä, osaat nauraa itsellesi ja innostut pienimmästäkin asiasta. 
     Ojennat kätesi, tartun siihen ja sinä vedät minut ylös. Riuhtaiset tahallasi liian lujaa niin, että horjahdan meinatessani menettää tasapainoni. Tökkään sormellani kylkeesi ja pyrähdän juoksuun. Juokset perässäni ja saat minut pian kiinni. En enää pääse kutitustasi karkuun vaan kierähdän maahan nauraen ja yritän hätistää sinut pois heiluttelemalla jalkojani ja käsiäni. Pian kysyt nauraen: ”Joko riittää tältä erää?” ”EI!” Kiljaisen, pomppaan ylös maasta ja yritän kostaa sinulle. En kuitenkaan onnistu. Saat jälleen kerran estettyä minua ottamalla kiinni ranteistani ja pitämällä niitä sen verran kaukana itsestäsi, etten pysty kutittamaan sinua. ”Okei okei riittää, mennään ny, noi oottaa jo”, sanon luovuttamisen merkiksi. Virnistät ja vastaat voiton riemuisesti: ”hähhää, isoveljillä on tapana pärjätä!” ja lähdet kävelemään kohti odottavia kavereitamme. Isoveljillä. Mietin sitä hiljaa mielessäni. Se on niin tuttua, että kutsut minua siskoksesi, mutta joka kerta sen kuullessani tulee haikea olo. Olen sinulle sisko jonka kanssa riehua ja pelleillä, mutta samalla myös olla tukena elämän eri tilanteissa. Minulle sinä merkitset parasta ystävää ja veljeä, mutta silti samaan aikaan vaikka mitä muuta. Paljon paljon muuta. Ehkä joskus vielä saan sen sinulle kerrottua, mutta haluan nauttia näistä hetkistä jotka saan viettää ystävänäsi. Haluan jakaa kanssasi kaikki elämäni ilot ja surut, niin kuin jo pitkään olemme tehneet. Olet minulle se ystävä jota ilman en voisi elää, paras ystävä.