Älä pelkää kiusattuni - neljäs luku

Kaikki oli tähän asti mennyt hyvin. Jali kulki joka aamu samaa matkaa kouluun kanssani ja vietimme päivät aina yhdessä. Muut oppilaat näyttivät hyväksyneen meidät, eikä minua oltu kiusattu neljään viikkoon. Se oli tähän mennessä ennätys. Olin joutunut kärsimään kiusaamisesta niin monta vuotta, että en osannut ollenkaan ymmärtää sitä, että oli vihdoin ja viimein tilanne jolloin minua ei kiusattu. Olin ollut viimeiset neljä viikkoa maailman onnellisin tyttö. Olin saanut paljon uusia ystäviä ja minulla oli oikeasti mukavaa koulussa. Aiemmin minua kiusanneet tytöt tulivat nyt kehumaan hienoa paitaani ja pojat heittivät kanssani läppää kiusoitellen. Tuntui, että olin viimeinkin normaali. Normaali yläaste ikäinen tyttö, jolla oli ystäviä. Minun elämäni suurin toive oli toteutunut.

          Kuulin koiran haukuntaa ovelta ja pian ovikello soi. Goljat alkoi haukkumaan ja juoksi ovelle. Se vikisi oven takana työntäen päätään oven rakoon. Juoksin avaamaan, ovella minua odottivat Jali ja Lotus. Oven auetessa Lotus ryntäsi sisään ja lähti juoksemaan Goljatin kanssa ympäri olohuonetta. Jali katsoi minua hymyillen ja levitti kätensä. Minä astelin hänen luokseen ja Jali kietoi kätensä ympärilleni. ”Kiva nähdä sua”, hän kuiskasi korvaani. Minua alkoi huvittaa: ”Hölmö, eihän siitä ole kuin kaksi tuntia, kun viimeksi näimme.” Jali naurahti ja työnsi minut hieman kauemmaksi. ”Tulin kertomaan erään asian”, hän sanoi vakavoituen. Yhtäkkiä minua alkoi pelottamaan ja irrottauduin Jalista. Astelin sisälle Jalin tullessa perässäni. Istuimme olohuoneen sohvalle. Goljat ja Lotus taistelivat sohvan vieressä Goljatin uudesta luusta, jonka isä oli hänelle hankkinut. ”Me lähdemme Fuengirolaan”, Jali sanoi. ”Espanjaan. Minun isovanhempieni luo. Mummi

on sairastunut, hänet kuljetetaan Suomeen, mutta jonkun täytyy hoitaa mummin ja vaarin eläimiä sen aikaa, kunnes ne saadaan kuljetettua myös tänne.” Minä hymyilin helpottuneena. ”Mutta sehän voi olla mukavaakin. Toivottavasti mummosi paranee”, vastasin ja laskin käteni Jalin kädelle. ”Milloin lähdette?” Jali painoi päänsä. ”Ylihuomenna”, hän vastasi vaitonaisesti. Vasta silloin tajusin. Joutuisin menemään yksin kouluun. Joutuisin olemaan aivan yksin. Jali ei olisi turvanani. ”Halusin heti kertoa, kun sain tietää, siksi tulin näin yllättäen. Äiti käski kysyä voisitko hoitaa Lotusta matkamme ajan.” Minä nyökkäsin, mutta jännitys kasvoi sisälläni. Toisaalta luotin, että minulla oli nyt uusia ystäviä joiden kanssa voisin olla, mutta silti se olisi eri asia. Joutuisin pärjäämään yksin Jalin ollessa poissa. Jännitykseni alkoi muuttua ennen aikaiseksi ikäväksi. Olimme nähneet Jalin kanssa päivittäin miltei kahden kuukauden ajan. Miten osaisin olla ilman häntä? Jali huomasi surullisen ilmeeni ja veti minut kainaloonsa. ”Kyllä sinä pärjäät. Ei mitään hätää”, hän sanoi silitellen hiljaa hiuksiani. Pääni lepäsi Jalin sylissä ja käteni olivat kiedottu hänen polvensa ympärille. Tunsin kuinka Jalin sormet liikkuivat hiuksillani, tarttuen välillä kiinni takkuihin. ”Minusta tuntuu, että rakastan sinua”, Jali sanoi hiljaa. En ollut uskoa korviani. Nousin ylös ja katsoin suoraan Jalin tummiin silmiin. Hän oli vakavissaan, sen näki hänen silmistään. Nostin käteni Jalin niskan taakse ja hivutin sitä hiljaa kohti poskea. ”Minäkin taidan rakastaa sinua”, vastasin hiljaa. Jali kietoi kätensä ympärilleni ja pian otsamme koskettivat toisiaan, sitten nenät. Pikkuhiljaa huulemme lähestyivät toisiaan. Tunsin Jalin huulet huulillani ja käteni eksyi Jalin hiuksien sekaan. Huulemme tanssivat toistensa kanssa. Tunsin perhosten lepattavan vatsassani ja puristin Jalia entistä tiukemmin itseäni vasten. En olisi ikinä halunnut lähteä siitä. Irrottautuessamme Jali suuteli ohi mennen otsaani. Minä nostin katseeni kohti Jalin silmiä. Hänen silmistään paistoi onnellisuus ja huulilla karehti hymy. Olin maailman onnellisin tyttö.
           ”No niin, pidäthän huolta Lotuksesta”, Jalin äiti sanoi vielä ovelta muistutukseksi. Minä myötäilin ja lupasin hänelle pitää siitä yhtä hyvää huolta kuin Goljatista. Molemmat koirat istuivat vierelläni kuin vakuuttaakseen Jalin äidin. Jali oli jo laittanut kengät jalkaan mutta palasi vielä luokseni. Hän veti minut syleilyynsä. Minä halasin Jalia niin lujaa kuin pystyin. Hetken päästä Jali irrottautui minusta ja nosti leukani ylöspäin nähdäkseni suoraan hänen silmiinsä. Hän suuteli minua hellästi ja kertoi rakastavansa minua. Minä kiedoin vielä käteni hänen ympärilleen hänen suudellessaan otsaani. Hänen irrottautuessaan minulla oli itku lähellä. Nieleskelin ja yritin hymyillä. Jali halasi vielä Lotusta ja käski sen totella minua. Sitten hän käveli ovelle ja katosi ovesta. Kyyneleet alkoivat virtaamaan pitkin poskiani. Tunsin Lotuksen tulevan lähemmäs minua ja nojaavan itsensä minua vasten. Olin nyt aivan yksin.

Älä pelkää kiusattuni - toinen luku

”Tik tik tik tik…” sanoi pyöreä valkoinen kello luokan seinällä. Tuntui, kuin minuutit olisivat kestäneet puoli tuntia jokainen. En pystynyt ollenkaan keskittymään tuntiin vaan näpräilin kokoajan kännykkääni ja luin Jalin antaman lapun yhä uudelleen ja uudelleen. Menisinkö minä tapaamaan Jalia? Uskaltaisinko luottaa siihen, että hän tahtoi vain hyvää? Piirtelin kirjani sivut täyteen erilaisia kuvia ja huomasin myös kirjoittavani Jalin nimeä yhä uudestaan ja uudestaan.  Hänen nimensä oli kiva kirjoittaa. Kuinka minä voisin ajatella mitään hyvää Jalista kaiken sen jälkeen mitä hän minulle oli tehnyt. Ilmeisesti se ei ollut vaikeaa, sillä kellojen alkaessa soimaan heitin kirjat reppuuni ja juoksin ulos luokasta. Olin innoissani tulevasta tapaamisesta.

               Kotiin päästyäni tein itselleni välipalaa, vastasin isän sähköpostiin ja jätin äidilleni lapun. Vaikka kello oli vasta hiukan yli neljä, olin jo lähdössä puistoon. Vedin lenkkarit jalkaani, puin ylleni lämpimän villapaidan ja letitin hiukseni kahdelle palmikolle. Goljatille laitoin ruskean manttelin päälle ja päästin sen edeltä ulos. Lukitsin oven ja juoksin pyörälleni. Goljat huomasi innostuneisuuteni ja hyppi riemuissaan minua vasten. Nostin sen koriin ja lähdin polkemaan kohti koirapuistoa.

                Missä hän viipyy? Kello oli jo vartin yli, eikä Jalia näkynyt missään. Mitä jos hän oli vain pilaillut kustannuksellani? Tuhannet kysymykset sinkoilivat päässäni edes takaisin, kun sytytin jälleen yhden tupakan. Jupisin itsekseni kuinka tyhmä olin ollut ajatellessani Jalin oikeasti tulevan, kunnes yhtäkkiä tunsin käden olallani. Säpsähdin kauhuissani ja katsahdin taakseni. Suloiset ruskeat silmät katsoivat minuun hymyillen. ”Anteeksi, että olen myöhässä, en meinannut päästä lähtemään,” Jali sanoi minulle pahoittelevalla äänellä. ”Säikähditkö?” En saanut sanaa suustani vaan hymyilin vain hänelle ja tarjosin tupakkaa hänelle. ”On minulla omatkin”, Jali sanoi kuin ohi mennen ja kuitaten sillä tarjoukseni. ”Velat”, sanoin ja katsoin häntä silmiin. ”Viimeksi poltimme sinun tupakkisi, tällä kertaa poltamme minun.” Jali naurahti ja otti yhden tupakan askistani. Vasta hänen istuutuessaan viereeni huomasin myös Lotuksen olevan mukana ja juoksevan jo toisella puolella puistoa Goljatin kanssa. 

               Olimme istuneet siinä jo pitkään, hiljaa vieretysten katsellen koirien leikkiä. En tiennyt mitä sanoa tai miten voisin aloittaa keskustelun Jalin kanssa. Jali tuntui ajattelevan samaa, koska ei sanonut mitään ja näytti olevan mietteissään. Aika kului kunnes Jali nosti kätensä hartioilleni ja kääntyi katsomaan minua silmiin. Varovasti käänsin katseeni häneen ja huomasin hänen silmistään hänen olevan surullinen. ”Onko kaikki kunnossa?” Kysyin häneltä. ”Näytät kovin surulliselta.” Jali oli vain hiljaa ja laski katseensa. Hetken kuluttua hän kuitenkin aloitti: ”Minä haluaisin pyytää sinulta anteeksi.” Näin puhumisen olevan todella vaikeaa Jalille ja yritin vaikuttaa rennolta vaikka lähes tärisin jännityksestä. ”Olen ollut hirveä ääliö ja aiheuttanut sinulle kaikkea mahdollista pahaa. En tunne olevani mitenkään hieno tyyppi, kun kiusaan sinua, mutta se on vain jäänyt päälle. En uskalla lopettaa kiusaamista.” Hän jatkoi ja huomasin hänen nieleskelevän. Huomaamattani laskin käteni Jalin kädelle ja hän nosti katseensa. ”Minun täytyy nyt kuitenkin kertoa tämä sinulle. Ihastuin sinuun jo ala-asteella. Sen jälkeen olen vain miettinyt miten saisin sinut huomaamaan sen mitä todella olen. Ajattelin, että härnäämisellä ja kiusanteolla ei olisi positiivisia vaikutuksia, mutta niin tunnuin pääseväni edes hiukan lähemmäs sinua. En olisi saanut tehdä niin ja olen katunut sitä joka ikinen päivä siitä lähtien, kun asetuin kiusaajan rooliin. Voitko sinä ikinä antaa minulle anteeksi?” Silmäni täyttyivät kyyneleistä. Voisinko luottaa? Voisinko antaa hänelle mahdollisuuden? Mitä tapahtuisi, kun kaikki koulussa saisivat tietää, että Jali onkin ihastunut minuun. Puristin Jalin kättä ja mietin mitä sanoisin, en kuitenkaan keksinyt mitään sanottavaa. Yhtäkkiä kuitenkin seuraavat sanat vain tulivat ulos suustani. ”Jali. Minä annan sinulle anteeksi.”

Älä pelkää kiusattuni - ensimmäinen luku

© Pihla-Sofia Raijas

”Mitä läski?” kuulin jonkun sanovan takanani ja tunsin kyynärpään osuvan ikävästi kylkeeni. En tehnyt elettäkään vastatakseni vaan kävelin vain eteenpäin yrittäen hengittää tasaisesti, jotta kipu kyljessäni ei voimistuisi enempää. Kävelin suoraan tyttöjen vessaan ja rojahdin pöntön päälle istumaan. Käteni tärisivät ja tunsin kuinka kyyneleet valuivat hiljalleen poskilleni. Mikä minussa oli vikana? Mitä minä olin tehnyt ansaitakseni tämän? Katsahdin kelloon ja huomasin tunnin jo alkaneen. Nousin nopeasti ylös, pesin kasvoni kylmällä vedellä ja katsoin itseäni peilistä. Pyyhkäisin kasvoilleni valahtaneen hiussuortuvan takaisin korvan taakse ja yritin hymyillä. Se ei ollut aito hymy. Se oli hymy, jonka jouduin kaiken kivun ja pahan olon keskellä pusertamaan kasvoilleni näyttääkseni itsevarmemmalta. Avatessani vessan ovea katsahdin vielä peiliin. Läski. Kiusaajani oli oikeassa.

        ”Anteeksi, että olen myöhässä”, sanoin opettajalle tullessani luokkaan. Opettaja kääntyi minuun päin ja katsoi pitkään. ”Ei yllättänyt”, hän sanoi tyynen rauhallisesti ja kääntyi takaisin taulua kohti. ”Tehtäväkirjasta sivu 145 tehtävä 10B.” Kuulin hänen sanovan ja nostin kirjat repustani pöydälle. Löydettyäni oikean sivun aloin tekemään tehtäviä kuuntelematta muita. Sivu toisensa jälkeen rivit täyttyivät kirjoittaessani vastauksia tehtäviin.

        ”Etkö sinä aio mennä välitunnille?” Kuulin opettajan kysyvän. Nostin nopeasti katseeni kirjasta ja nyökkäsin. Keräsin tavarani reppuun ja lähdin luokasta. Tunsin opettajan katsovan perääni kiirehtiessäni kohti vessoja. Niin minä tein aina. Menin suoraan vessaan, kunnes seuraava tunti alkoi. Olin kokenut sen olevan kaikista paras vaihtoehto viettää välitunteja. Istuin pöntölle ja kaivoin englannin kirjat esille. Selasin vielä kerran läpi sanaston, joka tulisi ensi tunnin kokeeseen. Juuri, kun olin laittamassa kirjaa takaisin reppuun säikähdin, kun joku potkaisi ovea. ”Läski hei, autatko minua englanninkokeessa?” Se oli Jali. Kaikista pahin kiusaajani. Puristin reppua kaksin käsin itseäni vasten ja pysyin vaiti. Jali jatkoi oven potkimista ja haukkui minua. Tärisin pelosta. Katsoin ovea, jonka saranat pitivät epäilyttävää ääntä Jalin sitä potkiessa. Olin pulassa. Pian Jali pääsisi sisään eikä minulla olisi mahdollisuutta paeta. Juuri, kun luulin oven hajoavan potkiminen loppui äkisti. Nostin katseeni lattiasta ja tuijotin ovea. Mikä oli saanut Jalin perääntymään?

        ”No niin ja aika päättyi. Rosalia, voisitko jäädä tunnin jälkeen hetkeksi juttelemaan kanssani?” Opettaja kysyi kokeen jälkeen ja nyökkäsin vastaukseksi. Hän toivotti muille hyvää päivän jatkoa ja tuli luokseni. ”Miten sinulla oikeasti menee? Sinä et aikaisemmin ikinä myöhästynyt tunnilta. Et ikinä jättänyt läksyjä tekemättä. Mitä sinulle on tapahtunut? Vanhempasikin ovat huolissaan.” Opettaja jutteli minulle. Minä vain tuijotin tennareitani ja purin huultani. Tunsin opettajan laskevan kätensä olalleni ja nostin pelokkaana katseeni häntä kohti. Hänen jään siniset silmänsä katsoivat minua lempeästi ja odottivat vastausta. Silloin minä murruin. Itkin niin, että koko kehoni vapisi. ”En voi kertoa”, sanoin hiljaa saatuani rauhoiteltua itseäni. Opettaja halasi minua ja silitti hiuksiani. ”Tiedäthän, että voit kertoa minulle kaiken. Sinä tiedät sen. En ole ainoastaan opettajasi vaan olen myös äitisi paras ystävä. Olen ollut teidän perheen tukena monessa asiassa ja katsonut sinun varttumistasi lapsesta teini-ikäiseksi. Olen tuntenut sinut koko elämäsi. Minä en tee sinulle mitään pahaa. Minä en aio puhua asioitasi eteenpäin. En aio haukkua sinua. En kerro edes vanhemmillesi. Minä haluan auttaa.” Minä vain istuin hiljaa nojaten Pirjon olkapäätä vasten. Halusin niin kertoa ja luottaa, mutta tiesin ongelmien vain lisääntyvän jos kertoisin.  Niinpä nostin reppuni lattialta ja toivotin hänelle hyvää päivän jatkoa. Pirjo yritti sanoa vielä jotain, mutta huomasi, että minä en jäisi kuuntelemaan, joten hän luovutti.

         Kotona rojahdin sängylleni ja avasin tietokoneen. Klikkasin sähköpostini auki ja huomasin siellä kaksi uutta viestiä. Ensimmäinen oli tädiltäni Lauralta Lontoosta. Hän pyysi minua matkustamaan kesälomalla hänen luokseen. Hän kertoi menevänsä naimisiin Georgen kanssa ensi heinäkuussa ja halusi minun toimivan yhtenä kaasoista. Hänellä olisi kolme kaasoa. Minä, Mary ja Natalia. Mary asui Lontoossa miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Hän oli kotoisin Skotlannista ja hän rakasti kaikkea eläimiin liittyvää. Natalia taas oli kotoisin Suomesta, mutta asui tällä hetkellä Manchesterissa. Hän oli sinkku ja asui pienessä kerrostalo asunnossa keskikaupungilla. Hänen vanhempansa asuivat lähellä kotiani ja olin monesti heidän luonaan siivoamassa ja hoitamassa heidän koiriaan. Tätini oli tutustunut häneen ollessaan vielä ala-asteella. Natalia oli muuttanut Torniosta Espooseen ja oli ollut aivan yksin uudessa koulussaan. Laura oli mennyt pyytämään Nataliaa keinumaan hänen kanssaan välitunnilla. Siitä heidän ystävyys oli alkanut. Heistä oli tullut parhaat ystävykset ja he tunsivat toisensa paremmin kuin kukaan muu. Seuraava viesti oli isältäni, joka oli tylsän työpäivän keskellä päättänyt piristää päivääni lähettämällä minulle kuvia itsestään toimistolla. Nauroin ääneen katsoessani kuvia. Minulla ja isälläni oli niin samanlainen huumorintaju. Tulin iloiseksi, kun tiesin isäni ajattelevan minua myös töissä ollessaan. Hymyilin ja vastasin viestiin kuvalla minusta ja nukkuvasta koirastani sängylläni. Viestiin kirjoitin lähtevämme koirapuistoon ja tulevamme samaan aikaan kotiin, kun hän tulisi töistä.

           Vedin lenkkarit jalkaani ja nappasin Goljatin hihnan naulasta. Ulkona nostin Goljatin pyöräni etupuolella olevaan koriin ja lähdin pyöräilemään kohti koirapuistoa. Koirapuisto oli aivan kouluni vieressä ja tämän takia poljin erityisen kovaa vilkuillen jatkuvasti ympärilleni. Perillä nostin Goljatin korista ja päästin sen koirapuiston portista sisään. Innoissaan se juoksi suoraan suuren rottweilerin luokse häntä heiluen. Vieras koira tervehti sitä iloisesti ja ne lähtivät juoksemaan ympäri aitausta. Aloin etsimään katseellani koiran omistajaa ja huomasin hänen seisovan puiston toisella reunalla nojaten suureen koivuun. Mies sytytti tupakan ja vilkaisi minuun päin. Nostin kättäni tervehdykseksi ja hymyilin. Mies lähti kävelemään luokseni ja ollessaan muutaman metrin päässä tajusin hänen olevan Jali. Peräännyin vaistomaisesti askeleen taaksepäin ja katsoin häntä peloissani. Jali hymyili minulle ja tarjosi savukeaskiaan minua kohti. ”Haluatko?” Hän kysyi minulta. Katsoin häntä hetken epäröiden, mutta otin kuitenkin tupakan. Olin jo jonkin aikaa polttanut. En tiedä todellakaan miksi. Se vain tuntui jollain tapaa hienolta polttaa. Näyttää kaikille, etten ollut mikään pelkuri. Jali istahti vieressään olevalle penkille jättäen tarkoituksella tilaa viereensä. Hän katsoi leikkiviä koiriamme ja nauroi ääneen niiden riehumiselle. Katsoin häntä edelleen epäröiden, mutta kääntäessään katseensa minuun päin huomasin hänen hymyilevän ystävällisesti. ”Etkö halua istua?” Hän kysyi minun vain seistessä siinä hiljaa ja polttaen häneltä saamaani tupakkaa. Kohautin olkiani ja käänsin katseeni kohti koiria. Tunsin Jalin katsovan minua, mutta en uskaltanut kääntää katsettani häneen päin. ”Mikä sen nimi on?” Kysyin yhtäkkiä ja näin sivusilmällä katsoessani Jalin yllättyvän. ”Ai tuon koiran? Se on Lotus”, hän vastasi. ”Entä tuon sinun koirasi?” Käänsin katseeni Jaliin ja vastasin: ”Se on Goljat.” Jali purskahti nauruun ja minunkin oli vaikea pidätellä nauruani. Oli ilmiselvää, että Goljat ei sopinut millään lailla koirani nimeksi. Se oli pieni valkoinen länsiylämaanterrieri ja ehkä kiltein ikinä tapaamani koira. Monet sanoivat terrierien olevan räkyttäviä egonsa pönkittäjiä, mutta Goljat ei ollut mitään sinne päinkään. Se oli välillä liiankin kiltti. Se oli kaikille ystävällinen ja aina iloinen. En ollut ikinä kuullut sen haukkuvan muuten kuin leikkiessä. Ehkä se ei ymmärtänyt haukkumisen ideaa, joka oli toisaalta vain hyvä. Minä, kun en olisi ainaista räkyttämistä jaksanut. Juuri silloin Goljat juoksi luokseni häntä heiluen ja vinkui innoissaan. Se kiehnäsi jaloissani yrittäen saada minua mukaan leikkiin. Minun kieltäydyttyä se kiinnitti katseensa Jaliin ja lähti häntä heiluen hänen luokseen. Jali nousi ylös ja lähti Goljatin mukaan. Hän keräsi matkalla keppejä joita löytyi maasta ja heitteli niitä koirille niiden juostessa hänen edellään. Minä menin penkille istumaan ja katselin kuinka iloiselta Goljat näytti. Se oli riemuissaan saamastaan huomiosta ja hyppi Jalin ympärillä innoissaan. Hymyilin itsekseni ja huomasin rentoutuvani. Kohtelisipa Jali minuakin samalla tavalla kuin Goljatia.

          Illalla makasin sängylläni ja katselin ikkunasta näkyviä tähtiä. Ajatukseni harhailivat jatkuvasti päivän tapahtumiin. En osannut ymmärtää miksi Jali toimi koirapuistossa täysin eri tavalla, kuin yleensä. Minua pelotti mennä seuraavana päivänä kouluun. En tiennyt mitä tuleman piti ja ajatuskin siitä, että Jali olisi järjestänyt minulle jonkinlaisen ansan sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni. Jali oli ollut minulle todella mukava. Hän oli tarjonnut tupakkaa ja minun istuuduttuani penkille oli hän tullut viereeni istumaan ja jossain välissä hän oli jopa nostanut kätensä minun taakseni selkänojalle. Ensin olin säpsähtänyt tuntiessani Jalin käden niskassani, mutta olin jostain syystä pystynyt kuitenkin rentoutumaan. Minulle oli tullut jollain tapaa lämmin tunne sisälleni, mutta olin estellyt sitä kaikilla voimillani leviämästä koko kroppaani. En halunnut tuntea mitään Jalia kohtaan. Tämä olisi varmasti ansa.

          Seuraavana aamuna pyöräilin kouluun tavallista nopeammin. Halusin tietää mitä tuleman piti. En tiennyt mitä ajatella. Koululle saavuttuani kävelin pääoville ja astuin sisään. Huomasin Jalin seisovan käytävällä nojaten seinään. Oikeastaan hän oli aika komea. Pitkä ja roteva, tumman ruskeat hiukset ja ruskeat silmät. Hän näytti todellisuudessa enemmänkin lempeältä koiranpennulta, kuin pelottavalta kiusaajalta. Hänen hiuksensa oli leikattu siististi malliin joka jätti koko pään mitalta hiukset hieman pidemmiksi kuin sivuilta ja jotka Jali oli nostanut vahalla pystyyn. Katsellessani hänen vaatteitaan tehden arvioita, Jali huomasi minut. Hän lähti tulemaan minua kohti ja katsoin häntä epäröiden. Hän näytti uhkaavalta, mutta näin myös pilkahduksen siitä Jalista johon olin edellisenä päivänä saanut tutustua. Jali tuli ja otti minua hartioista kiinni. Hän tönäisi minut seinää vasten ja katsoi minua suoraan silmiin. Ensin hän huusi minulle jotain mitä en edes halunnut kuulla ja seuraavassa hetkessä hän sujautti lapun takkini rintataskuun. Kääntyessään pois hän muodosti huulillaan sanan; anteeksi.

        Ruotsin tunti meni minulta täysin ohitse. En keskittynyt ollenkaan kuuntelemaan vaan luin vain lapun tekstin yhä uudestaan ja uudestaan.

Tänään koirapuistossa viideltä?

Goljat mukaan.

-       Jali 0463382999

En todellakaan tiennyt mitä tehdä. Pitäisikö minun mennä? Mitä jos hän halusi minulle vain pahaa. Pyörittelin puhelinta käsissäni pöydän alla ja katsoin nimen perässä näkyvää numeroa. Viimein rohkaistuin ja näppäilin sen puhelimeeni. Osoitekirjaan tallentui Jali nimisen pojan yhteystiedot. Nyt en enää tiennyt ollenkaan mitä ajatella.

Onnen kyynel

Istun nurmella täyttäen puutarhaletkulla hevosten juoma-astiaa. Berninpaimenkoirani Bamse istuu vieressäni seuraten veden laskeutumista astiaan. Ei ollut montaakaan viikkoa siitä, kun toinen hevosistani oli varsonut. Meille oli syntynyt pienen pieni kesävarsa, suomenhevos tamma Leikko. Toinen hevoseni on shetlanninponi. Vanha lihava ruuna, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Katselen kuinka pikkuvarsa loikkii nurmella iloisesti. Sen emä seuraa vierestä tarkkaan. Se ei päästä pikkuista hetkeksikään silmistään. Välillä varsa pysähtyy juomaan maitoa ja jatkaa jälleen. Väsähtäessään se käy makuulle, jolloin shetlanninponini Rölli asettuu sen toiselle puolelle ja varsan emä, Lilja, toiselle. Ne vahtivat sen unta.

             ”Äiti missä sinä olet? ÄITI!” kuulen jonkun huutavan takanani. Katsahdan sinne. Tyttäreni Olivia astelee luokseni yksi kissanpennuistamme sylissään. Hänen vaaleat kiharat hiuksensa laskeutuvat hetken matkaa pitkin selkää. Olin tänäkin aamuna letittänyt hänen hiuksensa, mutta hän ei ikinä ollut suostunut pitämään hiuksiaan kiinni. Olivia ojensi kissaa minua kohti. ”Äiti minä olen päättänyt, että tämä kissa on nimeltään Veikko”, hän kertoo minulle kirkkain lapsen silmin. Katselen kissaa, joka makaa selällään Olivian sylissä. Se selvästi nauttii siitä, että joku hellii sitä. Kissan oranssiraidallinen turkki kiiltelee nätisti aurinkoa vasten. Tämä oli se pentu, joka jäi yksin, kun emo hylkäsi sen. Joka yö heräsin tunnin tai kahden välein juottamaan sitä. Päivisin Olivia on osannut itse juottaa sitä. Kissa on edelleenkin paljon pienempi muita pentuja, mutta on silti todella reipas ja iloinen kaveri. Olivia tulee syliini istumaan ja juttelee hiljaa kissalle kuinka sen pitäisi nyt nukkua, että jaksaa vielä olla mukana monessa seikkailussa. Katselen hentoja käsiä, jotka silittävät kissan pehmoista turkkia.

             Katson vierestä, kun leiriläiset hakevat itselleen vuorotellen ruokaa. Leiriläisiä on tällä kertaa viisi. Iloinen puheen sorina tauttaa keittiön tyttöjen jutellessa päivän tapahtumista. ”Mulla kävi kans pikku kämmi tuolla pukkien kanssa”, sanoo Amelie, joka on joukon nuorin, 12-vuotias ruotsalaistaustainen oranssipää. ”Se toinen niistä pukeista oli jotenki päässy pois sieltä aitauksesta ja seiso tossa aitan eessä mussuttaen noita kukkia. Mä sitten revin sitä siitä pois, mutta ei se liikkunu senttiäkään. Yhtäkkii Olivia katos mun viereltä  jonnekki ja ku se tuli takas ni sillä oli joku naru mukana, jonka se laitto sen pukin kaulaan ja käski sen tulemaan perässä. Tää kaveri nosti saman tien päänsä ja lähti kiltisti Olivian perään. Mä nauroin niin paljon, ku Olivia on kolmevuotias ja saa eläimet tottelemaan itteesä noi.” Minua hymyilytti. Kahdesta syystä; Olivia istui pöydän päässä hymyillen niin, että hymykuopat paistoivat ja mieleeni tuli myös ajatus siitä, miten äitini reagoisi nähdessään kukkapenkit tullessaan tänne viikonloppuna. Hän oli juuri viikko sitten ollut luonamme ja laittanut ne kuntoon. Tähän mennessä siellä oli käynyt jo poni, koira, pukki ja pari lammasta. Nauratti pelkkä ajatuskin äidin ilmeestä. Onneksi äiti pitää puutarhassa työskentelystä.

             Pehmeä sänky tuntuu ihanalta rankan päivän jälkeen. Siirryn lähemmäs miestäni, Aaroa, joka katselee ulkona taivaalla näkyviä tähtiä. ”Aaro”, sanon hiljaa. Aaro kääntää katseensa minua kohti ja murahtaa saadakseen minut kertomaan asiani. Hymyilen hänelle. Otan hänen kädestään kiinni ja asetan hänen kätensä vatsalleni. ”Miten ois uus apulainen?” Kysyn hymyillen. Aaro nousee ylös salaman nopeasti ja katsoo minua suoraan silmiini. ”Ootko sä? Siis tuleeko meille? Saadaanko me vauva?” Hän ei meinaa millään uskoa tätä todeksi. Minä vain hymyilen ja nyökkäilen kyyneleet silmissäni. Aaro painaa päänsä vatsalleni ja sanoo sille: ”Kuules pikkukaveri, iskä on tosi onnellinen.” Näen hänen silmäkulmassaan kiiltelevän kyyneleen ja pyyhin sen pois kädelläni. Onnen kyynel.