Älä pelkää kiusattuni - viides luku

Painoin kuvaketta, jossa luki ”TORKKU”. Tiesin myöhästyväni, mutta olo tuntui niin raskaalta, ettei ylös nouseminen miellyttänyt. Kolmen minuutin kuluttua kelloni soisi jälleen. Katsahdin sänkyäni vastapäätä olevalle seinälle. Silmiini osui kuva Jalista, joka hymyili leveää hymyään. Silmien ympärille muodostui pienet naururypyt. Hymyilin Jalille takaisin ja nousin sängystä. Vetäisin aamutakin päälleni ja kävelin keittiöön. Isä oli jo lähtenyt töihin. Pöydällä oli lappu, jossa hän kertoi pääsevänsä viideltä töistä. Jääkaapissa olisi minulle ruokaa valmiina. Otin jääkaapista avatun jogurtti purkin ja kaadoin sitä vihreään kulhoon. Nappasin myslipaketin sivupöydältä ja kaadoin sitä huolimattomasti jogurtin sekaan. Osa myslistä putosi lattialle ja koirat syöksyivät syömään lattialle pudonneet murut.

         Oliko joku työntänyt kiviä tennareihini. Tuntui kuin ne olisi tehty tiilistä. Kurkkuani kuristi mitä lähemmäs koulua pääsin. Olin yksin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Näin jo kaukaa koulun punaisen tiiliseinän, jonka vierustalla oli tavanomainen porukka ysiluokkalaisia. Lähestyessäni porukkaa he huomasivat minut. Muutama poika lähti porukasta luokseni. He kävelivät uhkaavasti suoraa kohti. Puristin käteni nyrkkiin. Nyt en antaisi periksi. En voisi murtua. Olin päässyt jo niin pitkälle. Olin jo voiton puolella. Nostin leukaani hieman ja katsoin Kasperia suoraan silmiin. Näin hänen silmistään hänen tuntevan olevansa heikoilla. Hän yritti pitää katseensa kurissa, mutta pistin samalla mitalla takaisin. En laskenut katsettani niin kuin ennen. Suoristin selkäni ja sanoin: ”Mitä te siinä teette? Itse ajattelin lähteä tunnille, oletteko te tulossa”, kysyin pojilta. Kasperin suu avautui vastatakseen jotain, mutta meni pian takaisin kiinni. Hän kääntyi ympäri ja lähti kävelemään pääoville päin. Huomasin kuinka Kasperin mukana olleet pojat kyselivät ihmeissään mitä tapahtui. Ainoat sanat, jotka kuulin olivat: ”Hän kuuluu jengiimme.” Onnen kyynel poltteli silmäkulmassani, kun huomasin muidenkin kääntyvän minuun päin ja hymyilevän rohkaisevasti. Juoksin tyttöjen luo. Tunsin kuinka hän, naapurini, lapsuuteni paras

ystävä tuli viereeni ja tarttui käteeni. Hän kohottautui minua kohti ja kuiskasi korvaani: ”Anteeksi.”

Älä pelkää kiusattuni - neljäs luku

Kaikki oli tähän asti mennyt hyvin. Jali kulki joka aamu samaa matkaa kouluun kanssani ja vietimme päivät aina yhdessä. Muut oppilaat näyttivät hyväksyneen meidät, eikä minua oltu kiusattu neljään viikkoon. Se oli tähän mennessä ennätys. Olin joutunut kärsimään kiusaamisesta niin monta vuotta, että en osannut ollenkaan ymmärtää sitä, että oli vihdoin ja viimein tilanne jolloin minua ei kiusattu. Olin ollut viimeiset neljä viikkoa maailman onnellisin tyttö. Olin saanut paljon uusia ystäviä ja minulla oli oikeasti mukavaa koulussa. Aiemmin minua kiusanneet tytöt tulivat nyt kehumaan hienoa paitaani ja pojat heittivät kanssani läppää kiusoitellen. Tuntui, että olin viimeinkin normaali. Normaali yläaste ikäinen tyttö, jolla oli ystäviä. Minun elämäni suurin toive oli toteutunut.

          Kuulin koiran haukuntaa ovelta ja pian ovikello soi. Goljat alkoi haukkumaan ja juoksi ovelle. Se vikisi oven takana työntäen päätään oven rakoon. Juoksin avaamaan, ovella minua odottivat Jali ja Lotus. Oven auetessa Lotus ryntäsi sisään ja lähti juoksemaan Goljatin kanssa ympäri olohuonetta. Jali katsoi minua hymyillen ja levitti kätensä. Minä astelin hänen luokseen ja Jali kietoi kätensä ympärilleni. ”Kiva nähdä sua”, hän kuiskasi korvaani. Minua alkoi huvittaa: ”Hölmö, eihän siitä ole kuin kaksi tuntia, kun viimeksi näimme.” Jali naurahti ja työnsi minut hieman kauemmaksi. ”Tulin kertomaan erään asian”, hän sanoi vakavoituen. Yhtäkkiä minua alkoi pelottamaan ja irrottauduin Jalista. Astelin sisälle Jalin tullessa perässäni. Istuimme olohuoneen sohvalle. Goljat ja Lotus taistelivat sohvan vieressä Goljatin uudesta luusta, jonka isä oli hänelle hankkinut. ”Me lähdemme Fuengirolaan”, Jali sanoi. ”Espanjaan. Minun isovanhempieni luo. Mummi

on sairastunut, hänet kuljetetaan Suomeen, mutta jonkun täytyy hoitaa mummin ja vaarin eläimiä sen aikaa, kunnes ne saadaan kuljetettua myös tänne.” Minä hymyilin helpottuneena. ”Mutta sehän voi olla mukavaakin. Toivottavasti mummosi paranee”, vastasin ja laskin käteni Jalin kädelle. ”Milloin lähdette?” Jali painoi päänsä. ”Ylihuomenna”, hän vastasi vaitonaisesti. Vasta silloin tajusin. Joutuisin menemään yksin kouluun. Joutuisin olemaan aivan yksin. Jali ei olisi turvanani. ”Halusin heti kertoa, kun sain tietää, siksi tulin näin yllättäen. Äiti käski kysyä voisitko hoitaa Lotusta matkamme ajan.” Minä nyökkäsin, mutta jännitys kasvoi sisälläni. Toisaalta luotin, että minulla oli nyt uusia ystäviä joiden kanssa voisin olla, mutta silti se olisi eri asia. Joutuisin pärjäämään yksin Jalin ollessa poissa. Jännitykseni alkoi muuttua ennen aikaiseksi ikäväksi. Olimme nähneet Jalin kanssa päivittäin miltei kahden kuukauden ajan. Miten osaisin olla ilman häntä? Jali huomasi surullisen ilmeeni ja veti minut kainaloonsa. ”Kyllä sinä pärjäät. Ei mitään hätää”, hän sanoi silitellen hiljaa hiuksiani. Pääni lepäsi Jalin sylissä ja käteni olivat kiedottu hänen polvensa ympärille. Tunsin kuinka Jalin sormet liikkuivat hiuksillani, tarttuen välillä kiinni takkuihin. ”Minusta tuntuu, että rakastan sinua”, Jali sanoi hiljaa. En ollut uskoa korviani. Nousin ylös ja katsoin suoraan Jalin tummiin silmiin. Hän oli vakavissaan, sen näki hänen silmistään. Nostin käteni Jalin niskan taakse ja hivutin sitä hiljaa kohti poskea. ”Minäkin taidan rakastaa sinua”, vastasin hiljaa. Jali kietoi kätensä ympärilleni ja pian otsamme koskettivat toisiaan, sitten nenät. Pikkuhiljaa huulemme lähestyivät toisiaan. Tunsin Jalin huulet huulillani ja käteni eksyi Jalin hiuksien sekaan. Huulemme tanssivat toistensa kanssa. Tunsin perhosten lepattavan vatsassani ja puristin Jalia entistä tiukemmin itseäni vasten. En olisi ikinä halunnut lähteä siitä. Irrottautuessamme Jali suuteli ohi mennen otsaani. Minä nostin katseeni kohti Jalin silmiä. Hänen silmistään paistoi onnellisuus ja huulilla karehti hymy. Olin maailman onnellisin tyttö.
           ”No niin, pidäthän huolta Lotuksesta”, Jalin äiti sanoi vielä ovelta muistutukseksi. Minä myötäilin ja lupasin hänelle pitää siitä yhtä hyvää huolta kuin Goljatista. Molemmat koirat istuivat vierelläni kuin vakuuttaakseen Jalin äidin. Jali oli jo laittanut kengät jalkaan mutta palasi vielä luokseni. Hän veti minut syleilyynsä. Minä halasin Jalia niin lujaa kuin pystyin. Hetken päästä Jali irrottautui minusta ja nosti leukani ylöspäin nähdäkseni suoraan hänen silmiinsä. Hän suuteli minua hellästi ja kertoi rakastavansa minua. Minä kiedoin vielä käteni hänen ympärilleen hänen suudellessaan otsaani. Hänen irrottautuessaan minulla oli itku lähellä. Nieleskelin ja yritin hymyillä. Jali halasi vielä Lotusta ja käski sen totella minua. Sitten hän käveli ovelle ja katosi ovesta. Kyyneleet alkoivat virtaamaan pitkin poskiani. Tunsin Lotuksen tulevan lähemmäs minua ja nojaavan itsensä minua vasten. Olin nyt aivan yksin.

Elämän pilvet

Kävelen hiljaa sisäpihan rappusia ylös. Ajattelen mennyttä kesää, tapaamiani ihmisiä, onnellisia hetkiä. Tajuan olevani erittäin onnekas. Minulla on vielä koko elämä edessä toteuttaa unelmia ja haaveita. Haluan elää hetkessä ja tehdä juuri niitä asioita mistä itse pidän. Aiemmin en ole tajunnut onneani. En ole ymmärtänyt sitä mitä kaikkea olen saanut. Hyvin usein muistan vain huonot asiat mitä elämässäni on tapahtunut. Miksi on niin vaikeaa nauttia niistä asioista, joita itsellä on? Miksi aina pitää yrittää saada vielä vähän enemmän? Kävelen puutarhakeinun ohi, joka on keskellä pientä puutarhaa koristamassa muuten niin tylsän näköistä sisäpihaa. Keinussa istuu mummo. Hän näyttää vanhalta ja vuodet ovat piirtäneet uurteita hänen kasvoilleen. Hän istuu siinä ja katselee pois lipuvia pilviä. Hetken mielijohteesta käännyn takaisin ja menen mummon luo. Hän kääntää katseensa minuun ja hymyilee lämpimästi. Kysyn saako häneen viereen istua ja huomaan hänen ilahtuvan. Hän taputtaa kädellään tyhjää kohtaa vieressään ja istun siihen. Mummo on pieni ja heiveröinen. Hänen hiuksensa ovat vitivalkoiset ja hänen silmistään paistaa sanoin kuvaamaton tyhjyys ja ikävä. Istumme hiljaa vieretysten keinun keinahdellessa hiljaa edes takaisin.

         Pian mummo alkaa puhumaan. Hän kertoo lapsuudestaan, jolloin hän eli suuren perheen keskellä maalla. He asuivat maatilalla, jossa heidän äidillään oli lehmiä, joita hän lypsi aamuisin ja iltaisin. Maidosta osa käytettiin kotona leipomiseen ja osa jätettiin juotavaksi. Yli jäänyt maito vietiin naapureihin, joissa isännät olivat sodassa. Monissa perheissä nähtiin niihin aikoihin nälkää, mutta he olivat onnekkaita. Heillä riitti ruokaa, joka päivälle ja he halusivat antaa siitä myös muille. Joka aamu tämä pieni kihara tukkainen tyttö lähti veljensä kanssa viemään naapureille maitoa ja leipää. Jokaisen tuvan portaille jätettiin tonkka, jossa oli maitoa ja kori, jossa oli kaksi leipää. Useat ihmiset olivat joutuneet luopumaan eläimistään, kun heillä ei ollut mahdollisuutta pitää niitä enää isäntien lähdettyä sotaan. Tämä pieni kylä kuitenkin piti yhtä. Yhdestä talosta saatiin jauhoja, toisesta lihaa, kolmannesta maitoa. Niillä pidettiin koko kylä hengissä.

         Sodan jälkeen perheen isä palasi kotiin ja alettiin miettimään tulevaisuutta. Vanhemmat halusivat tytön jatkavan tilaa, mutta tyttö ei itse ajatellut samalla tavalla. Hän halusi muuttaa kaupunkiin ja mennä virkamiehen kanssa naimisiin. Pian täysi-ikäisyyden saavutettuaan tyttö lähti kotoa uudelle paikkakunnalle. Hän muutti tätinsä luo kaupunkiin, jossa hän pääsi sairaalaan töihin. Tyttö oppi paljon uusia asioita ja pian hän lähti myös opiskelemaan. Hän opiskeli sairaanhoitajaksi.

           Tyttö oli aina pitänyt laulamisesta ja musisoinnista. Kotona heillä oli ollut vanha piano, jota hän oli opetellut soittamaan. Kaupungissa asuessaan hän kävi kirkolla soittamassa pianoa ja opettelemassa urkujen soittoa. Kerran siellä ollessaan hän tapasi kirkon uuden kanttorin. Pitkän ja komea nuoren miehen, joka oli ystävällinen ja kohtelias. Ystävyys syveni rakkaudeksi ja heidät vihittiin kesällä. He saivat yhden lapsen, pojan. Miehen käydessä töissä oli äiti pojan kanssa kotona. Pian kuitenkin pojan täytettyä vuoden, hänet vietiin päivähoitoon ja äiti jatkoi työskentelyä sairaanhoitajana. Vuodet vierivät ja poika kasvoi aikuiseksi. Hän seurasi isänsä jalan jälkiä ja kouluttautui kanttoriksi.

            Eräänä syksynä selvisi, että mies sairasti syöpää. Sen ajan välineillä ei ollut mahdollista parantaa jo pitkälle edennyttä syöpää. Mies kuoli talvella. Tyttö jäi yskin ja muutti palvelutaloon. Siellä hän sai pienen kaksion, jossa oli keittiö, olohuone ja pieni makuuhuone. Siellä hän istui päivisin ja luki lehteä. Hän kaipasi sitä aikaa, jolloin hän vielä pystyi maalaamaan, neulomaan ja kirjoittamaan. Nykyään se ei enää onnistunut. Kädet tärisivät maalatessa, puikot eivät enää pysyneet käsissä eikä näkö enää antanut mahdollisuuksia tehdä tarkkuutta vaativaa työtä.

            Nyt tyttö istuu puutarhakeinussa ja katselee pilviä. Ne tuovat mieleen elämän kulun. Ne vain kulkevat eteenpäin, joutuvat välillä myllerryksiin ja lopuksi ne satavat maahan. Mummo viittaa erästä pilveä. ”Minä olen tuo pilvi, se odottaa milloin se vain sataa pois.”

Älä pelkää kiusattuni - toinen luku

”Tik tik tik tik…” sanoi pyöreä valkoinen kello luokan seinällä. Tuntui, kuin minuutit olisivat kestäneet puoli tuntia jokainen. En pystynyt ollenkaan keskittymään tuntiin vaan näpräilin kokoajan kännykkääni ja luin Jalin antaman lapun yhä uudelleen ja uudelleen. Menisinkö minä tapaamaan Jalia? Uskaltaisinko luottaa siihen, että hän tahtoi vain hyvää? Piirtelin kirjani sivut täyteen erilaisia kuvia ja huomasin myös kirjoittavani Jalin nimeä yhä uudestaan ja uudestaan.  Hänen nimensä oli kiva kirjoittaa. Kuinka minä voisin ajatella mitään hyvää Jalista kaiken sen jälkeen mitä hän minulle oli tehnyt. Ilmeisesti se ei ollut vaikeaa, sillä kellojen alkaessa soimaan heitin kirjat reppuuni ja juoksin ulos luokasta. Olin innoissani tulevasta tapaamisesta.

               Kotiin päästyäni tein itselleni välipalaa, vastasin isän sähköpostiin ja jätin äidilleni lapun. Vaikka kello oli vasta hiukan yli neljä, olin jo lähdössä puistoon. Vedin lenkkarit jalkaani, puin ylleni lämpimän villapaidan ja letitin hiukseni kahdelle palmikolle. Goljatille laitoin ruskean manttelin päälle ja päästin sen edeltä ulos. Lukitsin oven ja juoksin pyörälleni. Goljat huomasi innostuneisuuteni ja hyppi riemuissaan minua vasten. Nostin sen koriin ja lähdin polkemaan kohti koirapuistoa.

                Missä hän viipyy? Kello oli jo vartin yli, eikä Jalia näkynyt missään. Mitä jos hän oli vain pilaillut kustannuksellani? Tuhannet kysymykset sinkoilivat päässäni edes takaisin, kun sytytin jälleen yhden tupakan. Jupisin itsekseni kuinka tyhmä olin ollut ajatellessani Jalin oikeasti tulevan, kunnes yhtäkkiä tunsin käden olallani. Säpsähdin kauhuissani ja katsahdin taakseni. Suloiset ruskeat silmät katsoivat minuun hymyillen. ”Anteeksi, että olen myöhässä, en meinannut päästä lähtemään,” Jali sanoi minulle pahoittelevalla äänellä. ”Säikähditkö?” En saanut sanaa suustani vaan hymyilin vain hänelle ja tarjosin tupakkaa hänelle. ”On minulla omatkin”, Jali sanoi kuin ohi mennen ja kuitaten sillä tarjoukseni. ”Velat”, sanoin ja katsoin häntä silmiin. ”Viimeksi poltimme sinun tupakkisi, tällä kertaa poltamme minun.” Jali naurahti ja otti yhden tupakan askistani. Vasta hänen istuutuessaan viereeni huomasin myös Lotuksen olevan mukana ja juoksevan jo toisella puolella puistoa Goljatin kanssa. 

               Olimme istuneet siinä jo pitkään, hiljaa vieretysten katsellen koirien leikkiä. En tiennyt mitä sanoa tai miten voisin aloittaa keskustelun Jalin kanssa. Jali tuntui ajattelevan samaa, koska ei sanonut mitään ja näytti olevan mietteissään. Aika kului kunnes Jali nosti kätensä hartioilleni ja kääntyi katsomaan minua silmiin. Varovasti käänsin katseeni häneen ja huomasin hänen silmistään hänen olevan surullinen. ”Onko kaikki kunnossa?” Kysyin häneltä. ”Näytät kovin surulliselta.” Jali oli vain hiljaa ja laski katseensa. Hetken kuluttua hän kuitenkin aloitti: ”Minä haluaisin pyytää sinulta anteeksi.” Näin puhumisen olevan todella vaikeaa Jalille ja yritin vaikuttaa rennolta vaikka lähes tärisin jännityksestä. ”Olen ollut hirveä ääliö ja aiheuttanut sinulle kaikkea mahdollista pahaa. En tunne olevani mitenkään hieno tyyppi, kun kiusaan sinua, mutta se on vain jäänyt päälle. En uskalla lopettaa kiusaamista.” Hän jatkoi ja huomasin hänen nieleskelevän. Huomaamattani laskin käteni Jalin kädelle ja hän nosti katseensa. ”Minun täytyy nyt kuitenkin kertoa tämä sinulle. Ihastuin sinuun jo ala-asteella. Sen jälkeen olen vain miettinyt miten saisin sinut huomaamaan sen mitä todella olen. Ajattelin, että härnäämisellä ja kiusanteolla ei olisi positiivisia vaikutuksia, mutta niin tunnuin pääseväni edes hiukan lähemmäs sinua. En olisi saanut tehdä niin ja olen katunut sitä joka ikinen päivä siitä lähtien, kun asetuin kiusaajan rooliin. Voitko sinä ikinä antaa minulle anteeksi?” Silmäni täyttyivät kyyneleistä. Voisinko luottaa? Voisinko antaa hänelle mahdollisuuden? Mitä tapahtuisi, kun kaikki koulussa saisivat tietää, että Jali onkin ihastunut minuun. Puristin Jalin kättä ja mietin mitä sanoisin, en kuitenkaan keksinyt mitään sanottavaa. Yhtäkkiä kuitenkin seuraavat sanat vain tulivat ulos suustani. ”Jali. Minä annan sinulle anteeksi.”

Onnen kyynel

Istun nurmella täyttäen puutarhaletkulla hevosten juoma-astiaa. Berninpaimenkoirani Bamse istuu vieressäni seuraten veden laskeutumista astiaan. Ei ollut montaakaan viikkoa siitä, kun toinen hevosistani oli varsonut. Meille oli syntynyt pienen pieni kesävarsa, suomenhevos tamma Leikko. Toinen hevoseni on shetlanninponi. Vanha lihava ruuna, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Katselen kuinka pikkuvarsa loikkii nurmella iloisesti. Sen emä seuraa vierestä tarkkaan. Se ei päästä pikkuista hetkeksikään silmistään. Välillä varsa pysähtyy juomaan maitoa ja jatkaa jälleen. Väsähtäessään se käy makuulle, jolloin shetlanninponini Rölli asettuu sen toiselle puolelle ja varsan emä, Lilja, toiselle. Ne vahtivat sen unta.

             ”Äiti missä sinä olet? ÄITI!” kuulen jonkun huutavan takanani. Katsahdan sinne. Tyttäreni Olivia astelee luokseni yksi kissanpennuistamme sylissään. Hänen vaaleat kiharat hiuksensa laskeutuvat hetken matkaa pitkin selkää. Olin tänäkin aamuna letittänyt hänen hiuksensa, mutta hän ei ikinä ollut suostunut pitämään hiuksiaan kiinni. Olivia ojensi kissaa minua kohti. ”Äiti minä olen päättänyt, että tämä kissa on nimeltään Veikko”, hän kertoo minulle kirkkain lapsen silmin. Katselen kissaa, joka makaa selällään Olivian sylissä. Se selvästi nauttii siitä, että joku hellii sitä. Kissan oranssiraidallinen turkki kiiltelee nätisti aurinkoa vasten. Tämä oli se pentu, joka jäi yksin, kun emo hylkäsi sen. Joka yö heräsin tunnin tai kahden välein juottamaan sitä. Päivisin Olivia on osannut itse juottaa sitä. Kissa on edelleenkin paljon pienempi muita pentuja, mutta on silti todella reipas ja iloinen kaveri. Olivia tulee syliini istumaan ja juttelee hiljaa kissalle kuinka sen pitäisi nyt nukkua, että jaksaa vielä olla mukana monessa seikkailussa. Katselen hentoja käsiä, jotka silittävät kissan pehmoista turkkia.

             Katson vierestä, kun leiriläiset hakevat itselleen vuorotellen ruokaa. Leiriläisiä on tällä kertaa viisi. Iloinen puheen sorina tauttaa keittiön tyttöjen jutellessa päivän tapahtumista. ”Mulla kävi kans pikku kämmi tuolla pukkien kanssa”, sanoo Amelie, joka on joukon nuorin, 12-vuotias ruotsalaistaustainen oranssipää. ”Se toinen niistä pukeista oli jotenki päässy pois sieltä aitauksesta ja seiso tossa aitan eessä mussuttaen noita kukkia. Mä sitten revin sitä siitä pois, mutta ei se liikkunu senttiäkään. Yhtäkkii Olivia katos mun viereltä  jonnekki ja ku se tuli takas ni sillä oli joku naru mukana, jonka se laitto sen pukin kaulaan ja käski sen tulemaan perässä. Tää kaveri nosti saman tien päänsä ja lähti kiltisti Olivian perään. Mä nauroin niin paljon, ku Olivia on kolmevuotias ja saa eläimet tottelemaan itteesä noi.” Minua hymyilytti. Kahdesta syystä; Olivia istui pöydän päässä hymyillen niin, että hymykuopat paistoivat ja mieleeni tuli myös ajatus siitä, miten äitini reagoisi nähdessään kukkapenkit tullessaan tänne viikonloppuna. Hän oli juuri viikko sitten ollut luonamme ja laittanut ne kuntoon. Tähän mennessä siellä oli käynyt jo poni, koira, pukki ja pari lammasta. Nauratti pelkkä ajatuskin äidin ilmeestä. Onneksi äiti pitää puutarhassa työskentelystä.

             Pehmeä sänky tuntuu ihanalta rankan päivän jälkeen. Siirryn lähemmäs miestäni, Aaroa, joka katselee ulkona taivaalla näkyviä tähtiä. ”Aaro”, sanon hiljaa. Aaro kääntää katseensa minua kohti ja murahtaa saadakseen minut kertomaan asiani. Hymyilen hänelle. Otan hänen kädestään kiinni ja asetan hänen kätensä vatsalleni. ”Miten ois uus apulainen?” Kysyn hymyillen. Aaro nousee ylös salaman nopeasti ja katsoo minua suoraan silmiini. ”Ootko sä? Siis tuleeko meille? Saadaanko me vauva?” Hän ei meinaa millään uskoa tätä todeksi. Minä vain hymyilen ja nyökkäilen kyyneleet silmissäni. Aaro painaa päänsä vatsalleni ja sanoo sille: ”Kuules pikkukaveri, iskä on tosi onnellinen.” Näen hänen silmäkulmassaan kiiltelevän kyyneleen ja pyyhin sen pois kädelläni. Onnen kyynel.