Uuden alku

Tuulenvire heilautti kasvoilleni osan ruskeista hiuksistani. Siirsin ne takaisin korvani taakse ja käänsin pääni pois tuulesta. Huomasin heidän tulevan. Sama neljän henkilön porukka, joka seurasi minua joka paikkaan. Mitä he tällä kertaa halusivat minun tekevän. Jännitys kiersi vatsassani. Otin kännykän käteeni ja esitin etten huomannut heitä. Selasin kännykkäni kuvia ja silmiini pisti kuva minusta äitini kanssa. Vielä vuosi sitten olin ollut iloinen ja onnellinen teini. Sitten tapahtui jotain mikä muutti kaiken.
        

Olimme ajamassa takaisin kotiin mummolasta. Äiti oli kertonut mummolle suuren uutisen. Meille oli tulossa perheen lisäystä. Äiti odotti lasta. Se oli ihme. Jo minun syntymäni oli ollut suuri ihme, mutta silti äiti oli nyt 16 vuoden jälkeen tullut raskaaksi. Olin niin onnellinen. Olin aina toivonut pikkusiskoa tai –veljeä. Muistan kuinka suunnittelimme autossa mistä huoneesta tulisi pikkuiselle oma huone. Kello oli jo lähempänä puolta yötä ja me kaikki olimme jo väsyneitä. Muistan kuinka silmäni painuivat kerta toisensa jälkeen kiinni. Lopulta nukahdin. Seuraavan kerran heräsin kovaan pamaukseen jonka jälkeen nukahdin uudestaan. Muutaman viikon päästä heräsin sairaalasta. Minua oli pidetty koomassa kolme viikkoa. Sain kuulla uutiset. Huonot sellaiset. Olimme ajaneet kolarin. Äiti oli kuollut heti. Isä makasi koomassa viereisessä huoneessa. Vauva oli menehtynyt äidin mukana. Kaikki oli tuhoutunut.          

          

Puristin kännykkääni niin kovaa kuin pystyin. Yritin pidättää itkua joka jälleen kerran yritti tehdä tuloaan. Yhtäkkiä tunsin käden olallani. Käännähdin nopeasti. Ensimmäisenä näin Ingan kasvot. Niistä paistoi viha minua kohtaan. Pian olivat myös pojat ympärilläni. Yksi heistä pyysi minua näyttämään mitä tein. Näytin heille äidin kuvaa. Naurun remakka. Laskin puhelimen alas ja yritin entistä kovemmin taistella kyyneliä vastaan. ”Kuka toi on?” Inga kysyi ivalliseen sävyyn. ”Äiti”, vastasin hiljaa. Uusi naurun remakka. ”Ei yhtään ihme, että oot noin ruma. Kato nyt mutsiiski”, eräs pojista ilkkui. Yksi kyynel pääsi karkaamaan silmäkulmastani. Olin muuttanut tänne sairaalasta päästyäni. Minun oli pitänyt muuttaa mummolleni, koska en saanut asua vielä yksin. Olin joutunut tähän uuteen kouluun. Toisaalta oli ollut helpottavaa tulla uuteen kouluun, jossa kukaan ei tiedä mitään taustoistani eikä voinut sääliä minua. En kaivannut sääliä. Kukaan täällä ei tiennyt viime vuoden tapahtumista. Tunsin kivun päänahassani. Yksi pojista piti minua hiuksista ja Inga tenttasi minua miksi äitini ei ikinä hakenut minua koulusta tai ollut kanssani kaupassa. Oliko hän alkoholisti tai vaikka narkkari? Se oli liikaa minulle. Purskahdin itkuun. Ote hiuksistani irtosi ja kaikki hiljenivät. Silloin se tapahtui. Kerroin heille. Pahimmille kiusaajilleni mitä oli tapahtunut. Kaikki pysyivät hiljaa. Kukaan muu ei liikkunut kuin Inga. Hän tuli viereeni ja katsoi kuvaa. Hän tarttui käteeni ja pyysi anteeksi. Pian myös poikien kädet laskeutuivat vuorotellen olalleni ja he pyysivät minulta anteeksi yksitellen. He todella olivat pahoillaan.

         

Siitä hetkestä asti minulla on ollut ystäviä uudessa koulussani. Heistä tuli ystäviäni. Nykyään istumme samalla penkillä katsellen kuvia vanhemmistani ja naureskelemme hauskoille kuville. Meistä on tullut tiivis porukka. Heistä on tullut minulle uusi perhe. 

Likainen

Tunnen kuinka kynteni painuvat vasten kämmenen ihoa. Painan lujempaa. Puristan käsiäni nyrkkiin niin lujaa kuin pystyn. Koko kehoni vavahtelee. Tunnen aina vain uudestaan ja uudestaan ne kädet kehollani. Haistan hänen partavetensä tuoksun, hänen työpaikan hajun. Kuulen hänen raskaan hengityksensä. Aistin kaiken ympärilläni tapahtuvan jokaisella aistillani. Tunnen kuinka kynteni alkavat painumaan läpi ihosta. Puren hampaita yhteen ja puristan silmäni kiinni.

          Havahdun hereille. Olen hiestä märkä, mutta minulla on silti kylmä. En voisi liikkua sängystä mihinkään. Makaan peiton alla hiljaa, hiiren hiljaa. Käännän kylkeäni. Katson ikkunasta pihalle. Vastapäisessä kerrostalossa ei vielä pala valot. On siis yö edelleen. Yritän haparoida kännykkää käteeni, mutten löydä sitä. Huomaan sen pudonneen lattialle. Se on liian kaukana. En uskalla poimia sitä.  Tunnen kuinka käteni tärisevät ja mahani on sekaisin pelosta. Yritän puristaa käteni nyrkkiin niin, että saisin tärinän loppumaan, mutta se ei onnistu. Tunnen kuristavan tunteen kurkussani, tunnen kuinka pala nousee kurkussani aina vain ylemmäs ja ylemmäs. Lopulta purskahdan hysteeriseen itkuun. Vedän peiton tiukemmin ympärilleni ja kaivaudun sen alle. Itken hiljaa. En voi itkeä ääneen. Ikinä ei tiedä kuunteleeko joku.

          Vilkuilen taakseni. Tihennän askeleitani ja pian huomaan jo juoksevani. Täytyy päästä äkkiä pois. Juoksen kotiin minkä jaloistani pääsen. Kyyneleet valuvat poskilleni ja ahdistus kasvaa sisälläni voittamattoman suureksi. Se on kuin suuri peto, joka saa nieltyä jokaisen osan minusta sisälleen. Niin suuri peto, etten voi pärjätä sille yksin. Hikikarpalot nousevat otsalleni. Pyyhin ne nopealla käden liikkeellä pois. Vielä on matkaa kotiin. En voi nyt antaa periksi.

            Vajoan lattialle istumaan. Vapina yltyy ja saa koko kehoni vavahtelemaan. Yritän päästä ylös. Jalkani eivät kanna. Itken ja huudan. En kestä tätä enää. Annan kaiken itkun tulla sisältäni ja parun niin lujaa kuin ikinä pystyn. Olen rikottu. En voi enää ikinä olla normaali. Olen likainen. Lyön päätäni seinään. Revin hiuksiani ja huudan. Miksi, miksi olin niin tyhmä. Miksi luotin jälleen kerran? Miksi juuri minä? Hengitykseni muuttuu katkonaiseksi. En saa henkeä ja joudun kakomaan. Vihaan kehoani.

            Katson itseäni peilistä. Sieltä katsoo takaisin tyttö ruskeine silmineen. Ruskea pitkä tukka ulottuu vyötärölle asti. Pienet laineet hiuksissa tekevät niistä kuin nuken hiukset. Tytön kauniit kasvot. Korkeat poskipäät ja kaunis hymykuoppa oikeassa poskessa tekevät hänestä nuken näköisen. Hänen yllään oleva punainen mekko syleilee jokaista pientäkin yksityiskohtaa tytön kehossa. Hän näyttää kauniilta. Havahdun ajatuksistani ja näen peilikuvani. Viha ja raivo tuota ihmistä kohtaan leimahtavat liekkeihin ja heitän korurasian päin peiliä. Peili hajoaa tuhansiksi pirstaleiksi. Revin punaisen mekon päältäni ja revin hiuksiani. Huomaan pöydällä lojuvat sakset. Otan ne mitään ajattelematta käteeni ja leikkaan hiuksistani kymmenen senttiä pois. Leikkaan itselleni otsatukan ja lyhennän hiuksiani niin paljon että ne ulottuvat vain vähän hartioiden yli. Vedän ylleni t-paidan ja hupparin, löysät farkut ja tennarit. Kerään hiukseni ponin hännälle ja nostan repun selkään. Aika lähteä.

            Miksi se seuraa minua? Miksi se ajatus seuraa minua joka paikkaan? Miksei sille voi vain kääntää selkää? Vihaan itseäni. Vihaan sitä ihmistä, joka tämän aiheutti. Vihaan koko maailmaa. Inhoan sitä kummajaista joka katsoo  takaisin katsoessani peiliin. Minusta huomaa sen. Olen rikottu, sotkettu ja liattu. En saa itseäni puhtaaksi vaikka kävisin kokoajan suihkussa. En vaikka heittäisin kaikki vaatteeni roskiin ja ostaisin uudet. En vaikka leikkaisin koko tukkani pois ja kasvattaisin uuden. En vaikka tekisin mitä. Tätä asiaa en pääse pakoon. Minun on vain elettävä tämän asian kanssa. Minut on hajotettu lopullisesti. Olen likainen ja ruma. Turha ihminen. Olen turtunut kaikkeen siihen mitä minulle on tehty. Mikään ei enää tunnu pahalta. Olen vain kuori.

Älä pelkää kiusattuni - neljäs luku

Kaikki oli tähän asti mennyt hyvin. Jali kulki joka aamu samaa matkaa kouluun kanssani ja vietimme päivät aina yhdessä. Muut oppilaat näyttivät hyväksyneen meidät, eikä minua oltu kiusattu neljään viikkoon. Se oli tähän mennessä ennätys. Olin joutunut kärsimään kiusaamisesta niin monta vuotta, että en osannut ollenkaan ymmärtää sitä, että oli vihdoin ja viimein tilanne jolloin minua ei kiusattu. Olin ollut viimeiset neljä viikkoa maailman onnellisin tyttö. Olin saanut paljon uusia ystäviä ja minulla oli oikeasti mukavaa koulussa. Aiemmin minua kiusanneet tytöt tulivat nyt kehumaan hienoa paitaani ja pojat heittivät kanssani läppää kiusoitellen. Tuntui, että olin viimeinkin normaali. Normaali yläaste ikäinen tyttö, jolla oli ystäviä. Minun elämäni suurin toive oli toteutunut.

          Kuulin koiran haukuntaa ovelta ja pian ovikello soi. Goljat alkoi haukkumaan ja juoksi ovelle. Se vikisi oven takana työntäen päätään oven rakoon. Juoksin avaamaan, ovella minua odottivat Jali ja Lotus. Oven auetessa Lotus ryntäsi sisään ja lähti juoksemaan Goljatin kanssa ympäri olohuonetta. Jali katsoi minua hymyillen ja levitti kätensä. Minä astelin hänen luokseen ja Jali kietoi kätensä ympärilleni. ”Kiva nähdä sua”, hän kuiskasi korvaani. Minua alkoi huvittaa: ”Hölmö, eihän siitä ole kuin kaksi tuntia, kun viimeksi näimme.” Jali naurahti ja työnsi minut hieman kauemmaksi. ”Tulin kertomaan erään asian”, hän sanoi vakavoituen. Yhtäkkiä minua alkoi pelottamaan ja irrottauduin Jalista. Astelin sisälle Jalin tullessa perässäni. Istuimme olohuoneen sohvalle. Goljat ja Lotus taistelivat sohvan vieressä Goljatin uudesta luusta, jonka isä oli hänelle hankkinut. ”Me lähdemme Fuengirolaan”, Jali sanoi. ”Espanjaan. Minun isovanhempieni luo. Mummi

on sairastunut, hänet kuljetetaan Suomeen, mutta jonkun täytyy hoitaa mummin ja vaarin eläimiä sen aikaa, kunnes ne saadaan kuljetettua myös tänne.” Minä hymyilin helpottuneena. ”Mutta sehän voi olla mukavaakin. Toivottavasti mummosi paranee”, vastasin ja laskin käteni Jalin kädelle. ”Milloin lähdette?” Jali painoi päänsä. ”Ylihuomenna”, hän vastasi vaitonaisesti. Vasta silloin tajusin. Joutuisin menemään yksin kouluun. Joutuisin olemaan aivan yksin. Jali ei olisi turvanani. ”Halusin heti kertoa, kun sain tietää, siksi tulin näin yllättäen. Äiti käski kysyä voisitko hoitaa Lotusta matkamme ajan.” Minä nyökkäsin, mutta jännitys kasvoi sisälläni. Toisaalta luotin, että minulla oli nyt uusia ystäviä joiden kanssa voisin olla, mutta silti se olisi eri asia. Joutuisin pärjäämään yksin Jalin ollessa poissa. Jännitykseni alkoi muuttua ennen aikaiseksi ikäväksi. Olimme nähneet Jalin kanssa päivittäin miltei kahden kuukauden ajan. Miten osaisin olla ilman häntä? Jali huomasi surullisen ilmeeni ja veti minut kainaloonsa. ”Kyllä sinä pärjäät. Ei mitään hätää”, hän sanoi silitellen hiljaa hiuksiani. Pääni lepäsi Jalin sylissä ja käteni olivat kiedottu hänen polvensa ympärille. Tunsin kuinka Jalin sormet liikkuivat hiuksillani, tarttuen välillä kiinni takkuihin. ”Minusta tuntuu, että rakastan sinua”, Jali sanoi hiljaa. En ollut uskoa korviani. Nousin ylös ja katsoin suoraan Jalin tummiin silmiin. Hän oli vakavissaan, sen näki hänen silmistään. Nostin käteni Jalin niskan taakse ja hivutin sitä hiljaa kohti poskea. ”Minäkin taidan rakastaa sinua”, vastasin hiljaa. Jali kietoi kätensä ympärilleni ja pian otsamme koskettivat toisiaan, sitten nenät. Pikkuhiljaa huulemme lähestyivät toisiaan. Tunsin Jalin huulet huulillani ja käteni eksyi Jalin hiuksien sekaan. Huulemme tanssivat toistensa kanssa. Tunsin perhosten lepattavan vatsassani ja puristin Jalia entistä tiukemmin itseäni vasten. En olisi ikinä halunnut lähteä siitä. Irrottautuessamme Jali suuteli ohi mennen otsaani. Minä nostin katseeni kohti Jalin silmiä. Hänen silmistään paistoi onnellisuus ja huulilla karehti hymy. Olin maailman onnellisin tyttö.
           ”No niin, pidäthän huolta Lotuksesta”, Jalin äiti sanoi vielä ovelta muistutukseksi. Minä myötäilin ja lupasin hänelle pitää siitä yhtä hyvää huolta kuin Goljatista. Molemmat koirat istuivat vierelläni kuin vakuuttaakseen Jalin äidin. Jali oli jo laittanut kengät jalkaan mutta palasi vielä luokseni. Hän veti minut syleilyynsä. Minä halasin Jalia niin lujaa kuin pystyin. Hetken päästä Jali irrottautui minusta ja nosti leukani ylöspäin nähdäkseni suoraan hänen silmiinsä. Hän suuteli minua hellästi ja kertoi rakastavansa minua. Minä kiedoin vielä käteni hänen ympärilleen hänen suudellessaan otsaani. Hänen irrottautuessaan minulla oli itku lähellä. Nieleskelin ja yritin hymyillä. Jali halasi vielä Lotusta ja käski sen totella minua. Sitten hän käveli ovelle ja katosi ovesta. Kyyneleet alkoivat virtaamaan pitkin poskiani. Tunsin Lotuksen tulevan lähemmäs minua ja nojaavan itsensä minua vasten. Olin nyt aivan yksin.

Jalaton - seitsemäs luku

Nauru kupli sisälläni, kun juttelin ystävieni kanssa sairaalan etupihalla. Ystävät kertoilivat tarinoita kesältä ja siitä miten jännitti mennä kouluun. Toisaalta minua harmitti. Jäisin kaikesta kivasta paitsi. Toisaalta taas olin onnellinen, olin niin onnellinen, etten ollut pysyä nahoissani. Nauroin ensimmäisiä kertoja onnettomuuden jälkeen. Se tuntui puhdistavalta. Olo tuntui kevyeltä ja raikkaalta. Hymyilin kilpaa auringon kanssa.

           Kun ystäväni olivat lähteneet ja makasin jälleen sängylläni katsoen tuttua julistetta seinällä, tein suuren päätöksen. Minä en jäisi masentumaan sängyn pohjalle. Minun olisi parannuttava. Pyörätuoli tuntui niin lopulliselta. Kuin olisin kahlittu kulkemaan se mukanani joka paikkaan. En halunnut sellaista tulevaisuutta, en minä ollut sitä koskaan halunnut. Yhtäkkiä näin sivusilmällä pienen pojan istuvan tuolilla sänkyni vieressä. Hän katsoi minua hymyillen. Minä hymyilin takaisin. Pojan jalat olivat ristissä hänen edessään ja hän hypisteli varpaitaan. ”Mitäs sinä täällä teet?” kysyin häneltä ihmetellen. ”Piditkö yllätyksestäni?” Pikku-Jani kysyi takaisin. Katsoin häntä kummastuneena, mistä yllätyksestä hän puhui? Hetken pohdinnan jälkeen ymmärsin. Pikku-Janilla oli sormensa pelissä siinä ystävien tapaamisessa. Naurahdin yllättyneenä ja ojensin käteni kohti Jania. ”Kiitos”, olin hetken hiljaa. ”Ystävä”, jatkoin. Jani naurahti ja kosketti kättäni. Miten oli mahdollista tuntea hänet fyysisesti jos hän ei oikeasti ollut siinä? Hänenhän piti olla vain enkeli. Eihän hän pystyisi koskettamaan. Silti hän kosketti. Se tuntui mukavalta. Ei ollut mitään väliä mikä tai kuka hän oli. Minulla oli vihdoin oikeasti joku tukenani täälläkin.

            Siitä päivästä lähtien ystäväni kävivät päivittäin luonani päivittämässä uutisensa. Anni kertoi kuinka oli tavannut maailman suloisimman pojan. Hän ei vain uskaltanut pyytää häntä kaverikseen Facebookissa. Kuulin kaiken hänen hymystään, hiuksistaan ja luonteestaan. Minua nauratti Annin kriisit. Janikin kävi useasti. Hän toi minulle suklaata ja elokuvia. Monesti makasimme sängylläni kaksin ja katsoimme elokuvia. Jani piti minua kainalossaan, että mahduimme molemmat makaamaan sängyllä. Eräänä iltana Jani järjesti minulle yllätyksen. Hän toi ystävieni kanssa meille paljon herkkuja ja elokuvia ja pidimme yhdessä vanhan kunnon leffaillan. Kaikki se negatiivisuus oli alkanut pikkuhiljaa katoamaan elämästäni. Olin positiivisempi ja hymyilin. Pääsin joka päivä käymään ulkona pyörätuolillani hoitajan kanssa. En ennen tiennyt, että niinkin pienestä asiasta voisi nauttia. Se miten linnut lauloivat ja luonto muuttui eri sävyihin syksyn tullessa.

           Olin koko päivän odottanut Janin tuloa käymään luonani ja jonkun ihmeellisen asian takia mahaani lennähti perhosia, kun huomasin kellon lyövän kaksi. Nyt Jani pääsisi koulusta ja lähtisi luokseni. Minut oli siirretty osastolle, jossa oli lähes vapaat vierailuajat. Jani ja muut pääsisivät käymään luonani useammin kuin aiemmin ja pystyin liikkumaan itsekin vapaammin. Fysioterapeutin kanssa olimme harjoitelleet säännöllisesti pyörätuolilla kulkemista ja kuntouttaneet makaamisesta surkastuneita lihaksiani. Nyt en enää tarvinnut niskatukea istuessani pyörätuolissa. Olin saanut paljon voimiani takaisin ja oloni tuntui paljon paremmalta. Olin niin ajatuksissani, etten huomannut Janin ilmestyvän huoneeseen. Hänellä oli suuri ruusukimppu kädessään. Punaisia ruusuja valtava määrä. Hän piti kukkia kasvojensa edessä ja huomatessani hänet hän laski hiljaa kukat kasvojensa edestä ja hymyili leveästi. ”Muistinko oikein? Punaisia ruusuja?” hän kysyi virnuillen. Kyllä, hän oli muistanut aivan oikein. Rakastin punaisia ruusuja. Hymyilin Janille ja hän tuli viereeni. Hän halasi minua lämpimästi ja siirtyessään sängyn laidalle istumaan huomasin hänen mukanaan olleen kassin. Mielenkiintoni heräsi ja osoitin kassia kysyvästi. Jani nosti kassin sängylle salaperäisesti hymyillen. Hän alkoi kaivamaan kassia. Ensin sieltä tuli esiin kamera. Seuraavaksi minun suosikki mekkoni. Valkoinen polvimittainen tyllimekko. Minulla oli ollut se päällä rippijuhlissani. ”Me lähdetään kuvaamaan”, Jani totesi pidettyään minua riittävän pitkään jännityksessä. Minä en voinut uskoa korviani. En halunnut olla mikään rampa pyörätuolissa. Halusin kävellä niin kuin muutkin. Halusin kävellä avojaloin nurmikolla, tuntea aamukasteen varpaideni alla ja nauttia jokaisesta hetkestä.

Niin pieni ja hento - ensimmäinen luku

”Yksi, kaksi, kolme, neljä…” alkaa laskeminen. Kaikki juoksevat piiloihin, mutta itse en tiedä mihin mennä. Juoksen palloseinän taakse ja jään nojaamaan sitä vasten. Painan poskeni vasten sen karheaa puista pintaa ja kuuntelen kuinka kauempaa kuuluu ”Tullaan!” Kyyristyn lähemmäksi seinää ja koetan muuttua niin pieneksi kuin mahdollista. Kuulen kuinka perä jälkeen jokainen löytyy, mutta minua ei kukaan löydä. Ilmeisesti kaikki ajattelevat, että tämä on liian huono piilo, eikä täältä kannata etsiä. Olen jo aikeissa kurkata, kun tunnen käden olallani. ”Älä mene, se on ihan lähellä.” Katsahdan taakseni ja huomaan pienen tytön. Hänellä vaaleat hiukset, hieman kiharat. Tuuheat tummat ripset ja pyöreät posket. Hänellä on yllään liian suuri valkoinen villapaita ja lakki jossa on iso tupsu päällä. ”Kukas se sinä olet?” kuiskaan hiljaa. Tyttö katsoo minua ja hymyilee hieman. ”Minä olen Ruut”, hän sanoo ja häviää seinän taakse. Kuulen kuinka hänen vaimeat juoksuaskeleensa katoavat muiden pihalta tulevien äänten sekaan. Olen niin ajatuksissani etten huomaa Jereä, joka ilmestyy seinän takaa ja huikkaa ”Kaikki kiinni! Mari löytyi!”

         Nyt on menossa neljäs viikko, kun olen työharjoittelussa täällä. Lasten kanssa leikkiessä aika kuluu nopeasti, enkä edes huomaakaan, kun on taas aika lähteä kotiin. Tulen käytävään, jossa kuuluu iloinen puheen sorina. Lapset pukevat vaatteitaan innoissaan päälle, he pääsevät vihdoin kotiin. Katseeni kulkee pitkin käytävää ja huomaan tytön, joka istuu penkillä seinän vieressä ja katselee lempeillä silmillään ympärilleen. Hänen katseensa kohtaa omani ja minä hymyilen hänelle. Hänen poskipäänsä nousevat hieman ja huulille ilmestyy pieni hymynkare. Se on Ruut. Tuo pieni enkelin näköinen tyttö. Astelen hänen luokseen ja istun viereen. Ruut katsoo minua kysyvästi ja alkaa pukemaan päälle. Hänellä on edelleen sama liian suuri valkoinen villapaita ja tupsupipo. Jalassa hänellä on vanhat nahkaiset naruilla kiristettävät puoleen sääreen ulottuvat kengät. Ne taas näyttävät liian pieniltä. Kiinnitän huomiotani siihen, ettei hänellä ole mitään muita ulkovaatteita. Ei huivia, ei lapasia. ”Missä sinun muut vaatteet ovat?” Kysyn häneltä ihmetellen. Ruut pudistaa päätään ja vastaa: ”Ei meillä ole muita. Nämä kyllä kelpaavat. Tässä on kasvun varaa tässä paidassa, niin äiti ainakin sanoi.” Todellakin on kasvun varaa, ajattelen, mutten sano mitään. Paita näyttää aikuisten paidalta ja Ruut on ilmeisesti toisella luokalla. Hän on myös todella hento ja pieni. Hän on laiha, mutta näyttää silti hyvin voivalta. ”Eikö sinun tule kylmä?” Kysyn vielä, mutta hän vain pyörittää päätään päättäväisesti ja lähtee ovelle päin. Ajattelen ensin lähteväni perään, mutta jäänkin istumaan penkille. Muilla lapsilla on hienot uudet takit ja housut, pipot ja lapaset. Miksei tällä pikkutytöllä ole?

             Kuljen pyörällä pitkin tien reunaa. Alamäessä joudun jarruttamaan, kun ensimmäiset jäät ovat jo tulleet. Vedän huiviani kireämmälle ja siristän silmiäni tuulessa. Näen jonkun matkan päässä kävelevän tytön, joka raahaa perässään risua jättäen jälkensä tien pehmeään hiekkaan. Tuo tyttö on Ruut. Pysähdyn hänen kohdalleen ja hän vilkaisee minua. ”Miten me aina onnistumme olemaan samassa paikassa samaan aikaan?” Minä kysäisen huvittuneena. Ruut nostaa kasvonsa maasta ja näen hänen poskellaan kyyneleen. Hymyni hyytyy ja pysäytän pyöräni. Asetan sen jalalleen ja menen Ruutin luo. ”Mikä hätänä pikkuinen?” Kysyn huolissani. Hän nostaa kasvonsa ja huuli vapisten hän kertoo sen minulle; Jalkoihin sattuu liikaa, ei pysty kävelemään. Katson hänen liian pieniä kenkiään ja päätän yhtäkkiä kyydittää hänet kotiinsa. Asetun pyörän kyytiin ja pyydän häntä hyppäämään kyytiin. Kiitollisena hän nousee pyöräni tarakalle ja lähden polkemaan Ruutin ohjeiden mukaan kohti hänen kotiaan.

              ”Pysähdy! Tässä me asutaan”, Ruut sanoo yhtäkkiä ja pysähdyn. Katselen ympärilleni keskellä pientä koivumetsää, enkä näe muuta kuin pienen vanhan mökin. Minä naurahdan ja vilkaisen Ruutia. ”Ai missä, eihän täällä ole taloja.” Ruut on kuitenkin aivan vakava. Hänen pienet kätensä irrottautuvat minusta ja hän laskeutuu alas tarakalta. ”Tuo on minun kotini”, hän sanoo ja osoittaa pientä, vanhaa mökkiä jonka ikkunan pielet repsottavat ja oven edessä on rikkoutunut kukkaruukku. Mökin ikkunasta tulvii kuitenkin valoa hämärtyvään syysiltaan. Piipusta nousee pieni savu juova joka nopeasti tuulen mukana pois. Ruut huikkaa minulle kiitokset ja astelee pitkin pientä polkua mökille. Pian hän katoaa ovesta sisään ja kuulen kuinka hän huutaa jotain kotona oleville.