Uuden alku

Tuulenvire heilautti kasvoilleni osan ruskeista hiuksistani. Siirsin ne takaisin korvani taakse ja käänsin pääni pois tuulesta. Huomasin heidän tulevan. Sama neljän henkilön porukka, joka seurasi minua joka paikkaan. Mitä he tällä kertaa halusivat minun tekevän. Jännitys kiersi vatsassani. Otin kännykän käteeni ja esitin etten huomannut heitä. Selasin kännykkäni kuvia ja silmiini pisti kuva minusta äitini kanssa. Vielä vuosi sitten olin ollut iloinen ja onnellinen teini. Sitten tapahtui jotain mikä muutti kaiken.
        

Olimme ajamassa takaisin kotiin mummolasta. Äiti oli kertonut mummolle suuren uutisen. Meille oli tulossa perheen lisäystä. Äiti odotti lasta. Se oli ihme. Jo minun syntymäni oli ollut suuri ihme, mutta silti äiti oli nyt 16 vuoden jälkeen tullut raskaaksi. Olin niin onnellinen. Olin aina toivonut pikkusiskoa tai –veljeä. Muistan kuinka suunnittelimme autossa mistä huoneesta tulisi pikkuiselle oma huone. Kello oli jo lähempänä puolta yötä ja me kaikki olimme jo väsyneitä. Muistan kuinka silmäni painuivat kerta toisensa jälkeen kiinni. Lopulta nukahdin. Seuraavan kerran heräsin kovaan pamaukseen jonka jälkeen nukahdin uudestaan. Muutaman viikon päästä heräsin sairaalasta. Minua oli pidetty koomassa kolme viikkoa. Sain kuulla uutiset. Huonot sellaiset. Olimme ajaneet kolarin. Äiti oli kuollut heti. Isä makasi koomassa viereisessä huoneessa. Vauva oli menehtynyt äidin mukana. Kaikki oli tuhoutunut.          

          

Puristin kännykkääni niin kovaa kuin pystyin. Yritin pidättää itkua joka jälleen kerran yritti tehdä tuloaan. Yhtäkkiä tunsin käden olallani. Käännähdin nopeasti. Ensimmäisenä näin Ingan kasvot. Niistä paistoi viha minua kohtaan. Pian olivat myös pojat ympärilläni. Yksi heistä pyysi minua näyttämään mitä tein. Näytin heille äidin kuvaa. Naurun remakka. Laskin puhelimen alas ja yritin entistä kovemmin taistella kyyneliä vastaan. ”Kuka toi on?” Inga kysyi ivalliseen sävyyn. ”Äiti”, vastasin hiljaa. Uusi naurun remakka. ”Ei yhtään ihme, että oot noin ruma. Kato nyt mutsiiski”, eräs pojista ilkkui. Yksi kyynel pääsi karkaamaan silmäkulmastani. Olin muuttanut tänne sairaalasta päästyäni. Minun oli pitänyt muuttaa mummolleni, koska en saanut asua vielä yksin. Olin joutunut tähän uuteen kouluun. Toisaalta oli ollut helpottavaa tulla uuteen kouluun, jossa kukaan ei tiedä mitään taustoistani eikä voinut sääliä minua. En kaivannut sääliä. Kukaan täällä ei tiennyt viime vuoden tapahtumista. Tunsin kivun päänahassani. Yksi pojista piti minua hiuksista ja Inga tenttasi minua miksi äitini ei ikinä hakenut minua koulusta tai ollut kanssani kaupassa. Oliko hän alkoholisti tai vaikka narkkari? Se oli liikaa minulle. Purskahdin itkuun. Ote hiuksistani irtosi ja kaikki hiljenivät. Silloin se tapahtui. Kerroin heille. Pahimmille kiusaajilleni mitä oli tapahtunut. Kaikki pysyivät hiljaa. Kukaan muu ei liikkunut kuin Inga. Hän tuli viereeni ja katsoi kuvaa. Hän tarttui käteeni ja pyysi anteeksi. Pian myös poikien kädet laskeutuivat vuorotellen olalleni ja he pyysivät minulta anteeksi yksitellen. He todella olivat pahoillaan.

         

Siitä hetkestä asti minulla on ollut ystäviä uudessa koulussani. Heistä tuli ystäviäni. Nykyään istumme samalla penkillä katsellen kuvia vanhemmistani ja naureskelemme hauskoille kuville. Meistä on tullut tiivis porukka. Heistä on tullut minulle uusi perhe. 

Elämän pilvet

Kävelen hiljaa sisäpihan rappusia ylös. Ajattelen mennyttä kesää, tapaamiani ihmisiä, onnellisia hetkiä. Tajuan olevani erittäin onnekas. Minulla on vielä koko elämä edessä toteuttaa unelmia ja haaveita. Haluan elää hetkessä ja tehdä juuri niitä asioita mistä itse pidän. Aiemmin en ole tajunnut onneani. En ole ymmärtänyt sitä mitä kaikkea olen saanut. Hyvin usein muistan vain huonot asiat mitä elämässäni on tapahtunut. Miksi on niin vaikeaa nauttia niistä asioista, joita itsellä on? Miksi aina pitää yrittää saada vielä vähän enemmän? Kävelen puutarhakeinun ohi, joka on keskellä pientä puutarhaa koristamassa muuten niin tylsän näköistä sisäpihaa. Keinussa istuu mummo. Hän näyttää vanhalta ja vuodet ovat piirtäneet uurteita hänen kasvoilleen. Hän istuu siinä ja katselee pois lipuvia pilviä. Hetken mielijohteesta käännyn takaisin ja menen mummon luo. Hän kääntää katseensa minuun ja hymyilee lämpimästi. Kysyn saako häneen viereen istua ja huomaan hänen ilahtuvan. Hän taputtaa kädellään tyhjää kohtaa vieressään ja istun siihen. Mummo on pieni ja heiveröinen. Hänen hiuksensa ovat vitivalkoiset ja hänen silmistään paistaa sanoin kuvaamaton tyhjyys ja ikävä. Istumme hiljaa vieretysten keinun keinahdellessa hiljaa edes takaisin.

         Pian mummo alkaa puhumaan. Hän kertoo lapsuudestaan, jolloin hän eli suuren perheen keskellä maalla. He asuivat maatilalla, jossa heidän äidillään oli lehmiä, joita hän lypsi aamuisin ja iltaisin. Maidosta osa käytettiin kotona leipomiseen ja osa jätettiin juotavaksi. Yli jäänyt maito vietiin naapureihin, joissa isännät olivat sodassa. Monissa perheissä nähtiin niihin aikoihin nälkää, mutta he olivat onnekkaita. Heillä riitti ruokaa, joka päivälle ja he halusivat antaa siitä myös muille. Joka aamu tämä pieni kihara tukkainen tyttö lähti veljensä kanssa viemään naapureille maitoa ja leipää. Jokaisen tuvan portaille jätettiin tonkka, jossa oli maitoa ja kori, jossa oli kaksi leipää. Useat ihmiset olivat joutuneet luopumaan eläimistään, kun heillä ei ollut mahdollisuutta pitää niitä enää isäntien lähdettyä sotaan. Tämä pieni kylä kuitenkin piti yhtä. Yhdestä talosta saatiin jauhoja, toisesta lihaa, kolmannesta maitoa. Niillä pidettiin koko kylä hengissä.

         Sodan jälkeen perheen isä palasi kotiin ja alettiin miettimään tulevaisuutta. Vanhemmat halusivat tytön jatkavan tilaa, mutta tyttö ei itse ajatellut samalla tavalla. Hän halusi muuttaa kaupunkiin ja mennä virkamiehen kanssa naimisiin. Pian täysi-ikäisyyden saavutettuaan tyttö lähti kotoa uudelle paikkakunnalle. Hän muutti tätinsä luo kaupunkiin, jossa hän pääsi sairaalaan töihin. Tyttö oppi paljon uusia asioita ja pian hän lähti myös opiskelemaan. Hän opiskeli sairaanhoitajaksi.

           Tyttö oli aina pitänyt laulamisesta ja musisoinnista. Kotona heillä oli ollut vanha piano, jota hän oli opetellut soittamaan. Kaupungissa asuessaan hän kävi kirkolla soittamassa pianoa ja opettelemassa urkujen soittoa. Kerran siellä ollessaan hän tapasi kirkon uuden kanttorin. Pitkän ja komea nuoren miehen, joka oli ystävällinen ja kohtelias. Ystävyys syveni rakkaudeksi ja heidät vihittiin kesällä. He saivat yhden lapsen, pojan. Miehen käydessä töissä oli äiti pojan kanssa kotona. Pian kuitenkin pojan täytettyä vuoden, hänet vietiin päivähoitoon ja äiti jatkoi työskentelyä sairaanhoitajana. Vuodet vierivät ja poika kasvoi aikuiseksi. Hän seurasi isänsä jalan jälkiä ja kouluttautui kanttoriksi.

            Eräänä syksynä selvisi, että mies sairasti syöpää. Sen ajan välineillä ei ollut mahdollista parantaa jo pitkälle edennyttä syöpää. Mies kuoli talvella. Tyttö jäi yskin ja muutti palvelutaloon. Siellä hän sai pienen kaksion, jossa oli keittiö, olohuone ja pieni makuuhuone. Siellä hän istui päivisin ja luki lehteä. Hän kaipasi sitä aikaa, jolloin hän vielä pystyi maalaamaan, neulomaan ja kirjoittamaan. Nykyään se ei enää onnistunut. Kädet tärisivät maalatessa, puikot eivät enää pysyneet käsissä eikä näkö enää antanut mahdollisuuksia tehdä tarkkuutta vaativaa työtä.

            Nyt tyttö istuu puutarhakeinussa ja katselee pilviä. Ne tuovat mieleen elämän kulun. Ne vain kulkevat eteenpäin, joutuvat välillä myllerryksiin ja lopuksi ne satavat maahan. Mummo viittaa erästä pilveä. ”Minä olen tuo pilvi, se odottaa milloin se vain sataa pois.”

Jalaton - kuudes luku

Hoitaja laski ruoat vierelläni olevalle pöydälle ja asetti pienen purkin ruokieni viereen. Siinä oli kaksi valkoista tablettia. Olin joutunut syömään paljon lääkkeitä kipuihin ja huomasin kipujeni vähentyneen jo paljon.  En ollut vielä kertaakaan päässyt liikkumaan sängystäni onnettomuuden jälkeen. Lääkärit olivat kyllä puhuneet siitä, että pääsisin liikkumaan pyörätuolilla sairaalassa heti, kun kipuni olisivat hieman helpottaneet ja murtumat selkärangan alaosassa parantuneet. Olin viettänyt sairaalassa jo yli kuukauden hievahtamatta mihinkään suuntaan siitä samaisesta sängystä jossa edelleen olin, lukuun ottamatta röntgen- ja magneettikuvauksia joita minulle oltiin tehty. Tuntui kuin elämä olisi lipunut ohitse silmieni edessä. Muut viettivät hauskoja kesäloman viimeisiä päiviä miettien ensimmäisen koulupäivän asuja ja ostellen uusia koulutarvikkeita. Minä en pääsisi kouluun. Opiskelisin itsenäisesti niin paljon kuin mahdollista, joka tuntui minusta inhottavalta ajatukselta. Lähes yhtä inhottavalta kuin se, että istuisin koko loppuelämäni pyörätuolissa muiden nauttiessa elämästään. Se tuntui epäreilulta. En edelleenkään ymmärtänyt miksi juuri minulle täytyi käydä näin.

         ”Onko äiti paikalla? Lupasin ilmoittaa hänelle, kun tyttö pääsee pyörätuoliin ensimmäistä kertaa. Sekä hän, että äiti tarvitsevat toisiaan”, kuulin jonkun puhuvan oveni vieressä. Olin nukkunut jälleen kahden tunnin päiväunet ja olin menettänyt täysin ajantajuni. Kello oli kuusi. Vielä olisi tunti vierailuaikaa jäljellä. Joka ikinen päivä odotin kuulevani minulle olevan vieraita, mutta ei. Äiti vain, joka sai käydä luonani milloin tahansa. Olin saanut paljon kortteja, herkkuja ja kaikkea muuta pientä sälää sukulaisilta ja tuttavilta, jotka toivottivat pikaista paranemista. Pikaista? Se tuntui naurettavalta ajatukselta. Havahduin hereille mietteistäni, kun näin tutun lääkärin vierelläni. Hän oli alusta alkaen hoitanut minun asioitani ja pitänyt huolen kaikesta tarvittavasta. ”Miten minun prinsessani voi?” Hän kysyi minulta virnistäen. Siitä asti, kun olin herännyt ensimmäisen kerran sairaalassa oli hän kutsunut minua prinsessaksi. Hän vertasi minua Ruususeen, joka nukkui sata vuotta. Pieni hymynpoikanen ilmestyi suupieleeni, kun katsoin hänen virnistystään. Hänen nimensä oli Aatu. Jos olisin tavannut hänet jossain muualla kuin sairaalassa, olisin varmasti kuolannut ystävieni kanssa hänen peräänsä. Pitkä ja roteva niin sanottu miehekäs mies, jolla oli hauskat hymy kuopat ja parta ajeltu lyhyeksi sängeksi suun ympärille. Alkuun hän oli näyttänyt hieman pelottavalta, mutta ajan kuluessa olin oppinut huomaamaan, ettei hän ollut alkuunkaan pelottava. Suoraan sanoen hän vaikutti kiltiltä koulupojalta, toisin kuin eräs osaston hoitajista, joka hänkin oli mies, mutta täysin Aatun vastakohta. Häntä kutsuttiin Kaapiksi siitä syystä, että hän oli lähes tulkoon yhtä leveä kuin oviaukko ja todella pitkä. Hänellä ei tuntunut olevan minkäänlaista huumorintajua saati sitten positiivista elämän asennetta. Vaikka mikä minä olin positiivisesta elämän asenteesta puhumaan, kun itse olin vajonnut jonnekin syvään kuoppaan, josta ei tuntunut olevan pääsyä pois millään. ”Aviva, huhuu? Minne sä taas katosit?” Aatu kysyi ja katsoi minua sänkyni reunalta. ”Kuulitko ollenkaan mitä puhuin?” Katsahdin Aatuun ja vasta silloin huomasin pyörätuolin, joka oli hänen vierellään. Katsoin sitä ja sitten taas Aatua. ”Mitä sä sanoit? En tajunnu yhtään, että selitit jotain”, vastasin kiireesti ja yritin pitää kasvoni peruslukemilla. ”Sä pääset ensimmäistä kertaa pyörätuoliin”, Aatu vastasi hymyillen. Kasvoni valahtivat kalpeiksi ja tuntui kuin olisin vajonnut pimeyteen. Oliko minun pakko kohdata tulevaisuuteni juuri nyt, kun en ollut vielä läheskään valmis siihen.

         ”Hyvä, sattuuko? Pystytkö tukemaan päätäsi vai tarviitko siihen tuen?” Aatu kysyi asetellessaan minua pyörätuoliin. Minusta tuntui kuin olisin ollut pelkkä selkärangaton matelija, joka ei pystynyt edes pitämään päätään pystyssä. Tuntui, että voimat loppuivat siihen paikkaan, kun jouduin kannattelemaan päätäni. ”Kyllä mä tarviin tuen”, sanoin ja tunsin kyyneleen polttelevan silmäkulmassani. En halunnut tätä. En halunnut olla invalidi ja elää loppuelämääni tässä rumassa pyörätuolissa. Halusin vain juosta pakoon, mutta se oli tietenkin täysin mahdotonta, enhän minä enää ikinä kävelisi. Aatu sääti niskatuen oikealle korkeudelle ja siirtyi sitten eteeni. ”Miltä tuntuu?” Hän kysyi aivan kuin ei olisi nähnyt kyyneltä, joka vierähti poskelleni. ”Sattuuko mihinkään?” En kyennyt vastaamaan. Olo oli niin turta, etten kyennyt edes itkemään kunnolla. Huomasin äidin katselevan sivusta ja pidättelevän kyyneleitä. Hän tuli lähemmäs ja kyykistyi eteeni. ”Aviva. Me selvitään. Mä tuen sua”, hän sanoi hiljaa, melkein kuiskaten. Minä vain tuijotin eteeni ja yritin ajatella asioita positiivisesti, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. Äiti nousi ylös ja silitti hiuksiani. ”Haluatko lähteä pienelle kierrokselle?” Yritin nyökätä vastaukseksi, mutta se ei oikein onnistunut, joten vastasin vain pienellä hymyllä.

           Kuljimme äidin kanssa pitkin sairaalan käytäviä ja lopulta hän vei minut hissiin, joka kuljetti meidät ensimmäiseen kerrokseen. Ovien avautuessa katselin ympärilleni ja huomasin olevamme aulassa, josta pääsisi ulos. ”Äiti. Vie mut pihalle”, sanoin ja tunsin jonkun pienen liikahduksen sydämessäni. Voi miten kaipasinkaan raitista ulkoilmaa. Äiti työnsi minut rauhallisesti ulos erään penkin viereen ja istahti itse istumaan penkille. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja haistelin tuoksuja, jotka kulkeutuivat kesäisen tuulen mukana sieraimiini. Tunsin oloni paranevan heti huomattavasti ja tunsin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aidon hymynkareen nousevan huulilleni. Katselin kirkkaan sinistä taivasta ja kuuntelin lintujen lauluja. En huomannut ollenkaan ihmisiä, joita kerääntyi ympärilleni. Vasta, kun joku seisahti auringon eteen tajusin katsoa ympärilleni. Ja siinä he olivat. Kaikki tärkeimmät ystäväni. Enää ei tuntunut pahalta se, ettei kukaan ollut käynyt katsomassa minua. Kaikki olivat tulleet katsomaan kuitenkin sitä tärkeintä. Sitä, että olin ensimmäistä kertaa pihalla yli kuukauteen. Vain sillä oli merkitystä. Ystäväni halasivat minua vuorotellen kukin ja kyselivät kaikenlaista sairaalassa olosta. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että olen edelleen sama Aviva, joka olin aikaisemminkin ollut. Minulla oli myös samat ystävät ympärilläni, jotka olivat olleet aikaisemminkin. Kun huomasin viimeisten halaajien tulevan luokseni, en kyennyt sanomaan mitään. Onnen sekaiset kyyneleet tulvivat silmiini ja hymyilin kilpaa auringon kanssa. Siinä olivat Anni ja Jani.

Onnen kyynel

Istun nurmella täyttäen puutarhaletkulla hevosten juoma-astiaa. Berninpaimenkoirani Bamse istuu vieressäni seuraten veden laskeutumista astiaan. Ei ollut montaakaan viikkoa siitä, kun toinen hevosistani oli varsonut. Meille oli syntynyt pienen pieni kesävarsa, suomenhevos tamma Leikko. Toinen hevoseni on shetlanninponi. Vanha lihava ruuna, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Katselen kuinka pikkuvarsa loikkii nurmella iloisesti. Sen emä seuraa vierestä tarkkaan. Se ei päästä pikkuista hetkeksikään silmistään. Välillä varsa pysähtyy juomaan maitoa ja jatkaa jälleen. Väsähtäessään se käy makuulle, jolloin shetlanninponini Rölli asettuu sen toiselle puolelle ja varsan emä, Lilja, toiselle. Ne vahtivat sen unta.

             ”Äiti missä sinä olet? ÄITI!” kuulen jonkun huutavan takanani. Katsahdan sinne. Tyttäreni Olivia astelee luokseni yksi kissanpennuistamme sylissään. Hänen vaaleat kiharat hiuksensa laskeutuvat hetken matkaa pitkin selkää. Olin tänäkin aamuna letittänyt hänen hiuksensa, mutta hän ei ikinä ollut suostunut pitämään hiuksiaan kiinni. Olivia ojensi kissaa minua kohti. ”Äiti minä olen päättänyt, että tämä kissa on nimeltään Veikko”, hän kertoo minulle kirkkain lapsen silmin. Katselen kissaa, joka makaa selällään Olivian sylissä. Se selvästi nauttii siitä, että joku hellii sitä. Kissan oranssiraidallinen turkki kiiltelee nätisti aurinkoa vasten. Tämä oli se pentu, joka jäi yksin, kun emo hylkäsi sen. Joka yö heräsin tunnin tai kahden välein juottamaan sitä. Päivisin Olivia on osannut itse juottaa sitä. Kissa on edelleenkin paljon pienempi muita pentuja, mutta on silti todella reipas ja iloinen kaveri. Olivia tulee syliini istumaan ja juttelee hiljaa kissalle kuinka sen pitäisi nyt nukkua, että jaksaa vielä olla mukana monessa seikkailussa. Katselen hentoja käsiä, jotka silittävät kissan pehmoista turkkia.

             Katson vierestä, kun leiriläiset hakevat itselleen vuorotellen ruokaa. Leiriläisiä on tällä kertaa viisi. Iloinen puheen sorina tauttaa keittiön tyttöjen jutellessa päivän tapahtumista. ”Mulla kävi kans pikku kämmi tuolla pukkien kanssa”, sanoo Amelie, joka on joukon nuorin, 12-vuotias ruotsalaistaustainen oranssipää. ”Se toinen niistä pukeista oli jotenki päässy pois sieltä aitauksesta ja seiso tossa aitan eessä mussuttaen noita kukkia. Mä sitten revin sitä siitä pois, mutta ei se liikkunu senttiäkään. Yhtäkkii Olivia katos mun viereltä  jonnekki ja ku se tuli takas ni sillä oli joku naru mukana, jonka se laitto sen pukin kaulaan ja käski sen tulemaan perässä. Tää kaveri nosti saman tien päänsä ja lähti kiltisti Olivian perään. Mä nauroin niin paljon, ku Olivia on kolmevuotias ja saa eläimet tottelemaan itteesä noi.” Minua hymyilytti. Kahdesta syystä; Olivia istui pöydän päässä hymyillen niin, että hymykuopat paistoivat ja mieleeni tuli myös ajatus siitä, miten äitini reagoisi nähdessään kukkapenkit tullessaan tänne viikonloppuna. Hän oli juuri viikko sitten ollut luonamme ja laittanut ne kuntoon. Tähän mennessä siellä oli käynyt jo poni, koira, pukki ja pari lammasta. Nauratti pelkkä ajatuskin äidin ilmeestä. Onneksi äiti pitää puutarhassa työskentelystä.

             Pehmeä sänky tuntuu ihanalta rankan päivän jälkeen. Siirryn lähemmäs miestäni, Aaroa, joka katselee ulkona taivaalla näkyviä tähtiä. ”Aaro”, sanon hiljaa. Aaro kääntää katseensa minua kohti ja murahtaa saadakseen minut kertomaan asiani. Hymyilen hänelle. Otan hänen kädestään kiinni ja asetan hänen kätensä vatsalleni. ”Miten ois uus apulainen?” Kysyn hymyillen. Aaro nousee ylös salaman nopeasti ja katsoo minua suoraan silmiini. ”Ootko sä? Siis tuleeko meille? Saadaanko me vauva?” Hän ei meinaa millään uskoa tätä todeksi. Minä vain hymyilen ja nyökkäilen kyyneleet silmissäni. Aaro painaa päänsä vatsalleni ja sanoo sille: ”Kuules pikkukaveri, iskä on tosi onnellinen.” Näen hänen silmäkulmassaan kiiltelevän kyyneleen ja pyyhin sen pois kädelläni. Onnen kyynel.

Enkelin tavoin

Katselen sinua. Ruskeita hiukiasi joiden latvat kääntyvät veikeästi ylöspäin. Pitkiä tummia ripsiä ja ruskeita silmiä jotka keskittyvät piirtämään yhdessä oikean kätesi kanssa. ”Mitäs se piirtää?” kysyn sinulta. Suloiset lapsen kasvosi kääntyvät minuun ja vastaat lapsen tavoin: ”auton ja iskän” Mietin sitä kuinka lapset monesti piirtävät heille tärkeitä asioita ylös. Sinä piirrät omilla kolmevuotiaan taidoillasi isän auton ja isän siihen viereen. Taidat olla perinyt nuo lahjat äidiltä.

       Illalla peittelen sinua nukkumaan. Katsot minua silmiin ja puristat käsiäsi ristiin. Luen sinulle iltarukouksen ja toivotan hyvää yötä. Käännyt kyljellesi, suljet silmäsi ja pian olet jo unessa. Tänään sinulla on ollut työntäyteinen päivä. Aamulla lähdimme yhdessä ulos, tekemään lumilinnaa. Kävimme myös yhdessä tallilla ja keräämässä pajunkissoja. Iltapäivällä teimme yhdessä ruokaa koululaisille ja odotimme, että Ida tulisi päiväkodista. Tänään sinun ei ollut tarvinnut mennä päiväkotiin. Ida puolestaan oli halunnut mennä, oli ollut jumppa päivä ja hänen oli ollut pakko päästä mukaan jumppakerhoon. Siispä olimme viettäneet kaksin tämän päivän.

       Koululaisten tullessa kotiin, juoksit heidän luokseen ja kerroit kaiken mitä olimme tehneet. Sait muutkin hyvälle tuulelle pirteällä hymylläsi ja tuikkivilla silmilläsi. Kun Joonas isoveljesi astui ovesta sisään, menit onnesta sekaisin. ”Joonas joonas!” Sinä kiljuit. Joonas oli sinulle kaikki kaikessa. Joonas levitti kätensä ja sinä juoksit hänen syliinsä. ”Mulla on sulle pieni yllätys”, Joonas sanoi ja sai silmäsi loistamaan. Sinä siirryit uteliaana askeleen taaksepäin ja katselit odottavasti Joonasta silmiin. Joonas kaivoi repustaan jotain. Pian sieltä tuli esiin maila, joka ei ollut täysin mahtunut sisään, vaan osa varresta oli jäänyt ulkopuolelle. ”Tässä on sulle maila. Mähän lupasin, että mä hommaan sulle sopivan kokosen mailan ja opetan sut pelaamaan”, Joonas kertoi. Sinä katselit silmät pyöreinä mailaa ja kiittelit hiljaa. Näin sinusta, että olit onnellinen.

         Havahdun hereille unesta. Mitä tämä oli? Kuka oli tämä pieni tumma poika, jonka kanssa vietin aikaa? Tunnistin unesta itseni, pikkusiskoni ja veljeni, mutta kuka oli tämä pieni poika, joka sai meidät kaikki hyvälle tuulelle. Joka rakasti meitä vilpittömästi, lapsen tavoin? Hän oli pikkuveljeni. Pikkuveljeni, joka on taivaassa. Hän, joka eli lyhyen, mutta täydellisen elämänsä. Hän, jota emme voi nähdä, kuulla tai tuntea, mutta tiedämme, että hän on jossain. Hän, joka on mukanamme joka paikassa. Ajatuksissa. Se on hän. Minun pikkuveljeni. Enkeli pikkuveljeni.