Älä pelkää kiusattuni - viides luku

Painoin kuvaketta, jossa luki ”TORKKU”. Tiesin myöhästyväni, mutta olo tuntui niin raskaalta, ettei ylös nouseminen miellyttänyt. Kolmen minuutin kuluttua kelloni soisi jälleen. Katsahdin sänkyäni vastapäätä olevalle seinälle. Silmiini osui kuva Jalista, joka hymyili leveää hymyään. Silmien ympärille muodostui pienet naururypyt. Hymyilin Jalille takaisin ja nousin sängystä. Vetäisin aamutakin päälleni ja kävelin keittiöön. Isä oli jo lähtenyt töihin. Pöydällä oli lappu, jossa hän kertoi pääsevänsä viideltä töistä. Jääkaapissa olisi minulle ruokaa valmiina. Otin jääkaapista avatun jogurtti purkin ja kaadoin sitä vihreään kulhoon. Nappasin myslipaketin sivupöydältä ja kaadoin sitä huolimattomasti jogurtin sekaan. Osa myslistä putosi lattialle ja koirat syöksyivät syömään lattialle pudonneet murut.

         Oliko joku työntänyt kiviä tennareihini. Tuntui kuin ne olisi tehty tiilistä. Kurkkuani kuristi mitä lähemmäs koulua pääsin. Olin yksin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Näin jo kaukaa koulun punaisen tiiliseinän, jonka vierustalla oli tavanomainen porukka ysiluokkalaisia. Lähestyessäni porukkaa he huomasivat minut. Muutama poika lähti porukasta luokseni. He kävelivät uhkaavasti suoraa kohti. Puristin käteni nyrkkiin. Nyt en antaisi periksi. En voisi murtua. Olin päässyt jo niin pitkälle. Olin jo voiton puolella. Nostin leukaani hieman ja katsoin Kasperia suoraan silmiin. Näin hänen silmistään hänen tuntevan olevansa heikoilla. Hän yritti pitää katseensa kurissa, mutta pistin samalla mitalla takaisin. En laskenut katsettani niin kuin ennen. Suoristin selkäni ja sanoin: ”Mitä te siinä teette? Itse ajattelin lähteä tunnille, oletteko te tulossa”, kysyin pojilta. Kasperin suu avautui vastatakseen jotain, mutta meni pian takaisin kiinni. Hän kääntyi ympäri ja lähti kävelemään pääoville päin. Huomasin kuinka Kasperin mukana olleet pojat kyselivät ihmeissään mitä tapahtui. Ainoat sanat, jotka kuulin olivat: ”Hän kuuluu jengiimme.” Onnen kyynel poltteli silmäkulmassani, kun huomasin muidenkin kääntyvän minuun päin ja hymyilevän rohkaisevasti. Juoksin tyttöjen luo. Tunsin kuinka hän, naapurini, lapsuuteni paras

ystävä tuli viereeni ja tarttui käteeni. Hän kohottautui minua kohti ja kuiskasi korvaani: ”Anteeksi.”

Älä pelkää kiusattuni - neljäs luku

Kaikki oli tähän asti mennyt hyvin. Jali kulki joka aamu samaa matkaa kouluun kanssani ja vietimme päivät aina yhdessä. Muut oppilaat näyttivät hyväksyneen meidät, eikä minua oltu kiusattu neljään viikkoon. Se oli tähän mennessä ennätys. Olin joutunut kärsimään kiusaamisesta niin monta vuotta, että en osannut ollenkaan ymmärtää sitä, että oli vihdoin ja viimein tilanne jolloin minua ei kiusattu. Olin ollut viimeiset neljä viikkoa maailman onnellisin tyttö. Olin saanut paljon uusia ystäviä ja minulla oli oikeasti mukavaa koulussa. Aiemmin minua kiusanneet tytöt tulivat nyt kehumaan hienoa paitaani ja pojat heittivät kanssani läppää kiusoitellen. Tuntui, että olin viimeinkin normaali. Normaali yläaste ikäinen tyttö, jolla oli ystäviä. Minun elämäni suurin toive oli toteutunut.

          Kuulin koiran haukuntaa ovelta ja pian ovikello soi. Goljat alkoi haukkumaan ja juoksi ovelle. Se vikisi oven takana työntäen päätään oven rakoon. Juoksin avaamaan, ovella minua odottivat Jali ja Lotus. Oven auetessa Lotus ryntäsi sisään ja lähti juoksemaan Goljatin kanssa ympäri olohuonetta. Jali katsoi minua hymyillen ja levitti kätensä. Minä astelin hänen luokseen ja Jali kietoi kätensä ympärilleni. ”Kiva nähdä sua”, hän kuiskasi korvaani. Minua alkoi huvittaa: ”Hölmö, eihän siitä ole kuin kaksi tuntia, kun viimeksi näimme.” Jali naurahti ja työnsi minut hieman kauemmaksi. ”Tulin kertomaan erään asian”, hän sanoi vakavoituen. Yhtäkkiä minua alkoi pelottamaan ja irrottauduin Jalista. Astelin sisälle Jalin tullessa perässäni. Istuimme olohuoneen sohvalle. Goljat ja Lotus taistelivat sohvan vieressä Goljatin uudesta luusta, jonka isä oli hänelle hankkinut. ”Me lähdemme Fuengirolaan”, Jali sanoi. ”Espanjaan. Minun isovanhempieni luo. Mummi

on sairastunut, hänet kuljetetaan Suomeen, mutta jonkun täytyy hoitaa mummin ja vaarin eläimiä sen aikaa, kunnes ne saadaan kuljetettua myös tänne.” Minä hymyilin helpottuneena. ”Mutta sehän voi olla mukavaakin. Toivottavasti mummosi paranee”, vastasin ja laskin käteni Jalin kädelle. ”Milloin lähdette?” Jali painoi päänsä. ”Ylihuomenna”, hän vastasi vaitonaisesti. Vasta silloin tajusin. Joutuisin menemään yksin kouluun. Joutuisin olemaan aivan yksin. Jali ei olisi turvanani. ”Halusin heti kertoa, kun sain tietää, siksi tulin näin yllättäen. Äiti käski kysyä voisitko hoitaa Lotusta matkamme ajan.” Minä nyökkäsin, mutta jännitys kasvoi sisälläni. Toisaalta luotin, että minulla oli nyt uusia ystäviä joiden kanssa voisin olla, mutta silti se olisi eri asia. Joutuisin pärjäämään yksin Jalin ollessa poissa. Jännitykseni alkoi muuttua ennen aikaiseksi ikäväksi. Olimme nähneet Jalin kanssa päivittäin miltei kahden kuukauden ajan. Miten osaisin olla ilman häntä? Jali huomasi surullisen ilmeeni ja veti minut kainaloonsa. ”Kyllä sinä pärjäät. Ei mitään hätää”, hän sanoi silitellen hiljaa hiuksiani. Pääni lepäsi Jalin sylissä ja käteni olivat kiedottu hänen polvensa ympärille. Tunsin kuinka Jalin sormet liikkuivat hiuksillani, tarttuen välillä kiinni takkuihin. ”Minusta tuntuu, että rakastan sinua”, Jali sanoi hiljaa. En ollut uskoa korviani. Nousin ylös ja katsoin suoraan Jalin tummiin silmiin. Hän oli vakavissaan, sen näki hänen silmistään. Nostin käteni Jalin niskan taakse ja hivutin sitä hiljaa kohti poskea. ”Minäkin taidan rakastaa sinua”, vastasin hiljaa. Jali kietoi kätensä ympärilleni ja pian otsamme koskettivat toisiaan, sitten nenät. Pikkuhiljaa huulemme lähestyivät toisiaan. Tunsin Jalin huulet huulillani ja käteni eksyi Jalin hiuksien sekaan. Huulemme tanssivat toistensa kanssa. Tunsin perhosten lepattavan vatsassani ja puristin Jalia entistä tiukemmin itseäni vasten. En olisi ikinä halunnut lähteä siitä. Irrottautuessamme Jali suuteli ohi mennen otsaani. Minä nostin katseeni kohti Jalin silmiä. Hänen silmistään paistoi onnellisuus ja huulilla karehti hymy. Olin maailman onnellisin tyttö.
           ”No niin, pidäthän huolta Lotuksesta”, Jalin äiti sanoi vielä ovelta muistutukseksi. Minä myötäilin ja lupasin hänelle pitää siitä yhtä hyvää huolta kuin Goljatista. Molemmat koirat istuivat vierelläni kuin vakuuttaakseen Jalin äidin. Jali oli jo laittanut kengät jalkaan mutta palasi vielä luokseni. Hän veti minut syleilyynsä. Minä halasin Jalia niin lujaa kuin pystyin. Hetken päästä Jali irrottautui minusta ja nosti leukani ylöspäin nähdäkseni suoraan hänen silmiinsä. Hän suuteli minua hellästi ja kertoi rakastavansa minua. Minä kiedoin vielä käteni hänen ympärilleen hänen suudellessaan otsaani. Hänen irrottautuessaan minulla oli itku lähellä. Nieleskelin ja yritin hymyillä. Jali halasi vielä Lotusta ja käski sen totella minua. Sitten hän käveli ovelle ja katosi ovesta. Kyyneleet alkoivat virtaamaan pitkin poskiani. Tunsin Lotuksen tulevan lähemmäs minua ja nojaavan itsensä minua vasten. Olin nyt aivan yksin.

Niin pieni ja hento - ensimmäinen luku

”Yksi, kaksi, kolme, neljä…” alkaa laskeminen. Kaikki juoksevat piiloihin, mutta itse en tiedä mihin mennä. Juoksen palloseinän taakse ja jään nojaamaan sitä vasten. Painan poskeni vasten sen karheaa puista pintaa ja kuuntelen kuinka kauempaa kuuluu ”Tullaan!” Kyyristyn lähemmäksi seinää ja koetan muuttua niin pieneksi kuin mahdollista. Kuulen kuinka perä jälkeen jokainen löytyy, mutta minua ei kukaan löydä. Ilmeisesti kaikki ajattelevat, että tämä on liian huono piilo, eikä täältä kannata etsiä. Olen jo aikeissa kurkata, kun tunnen käden olallani. ”Älä mene, se on ihan lähellä.” Katsahdan taakseni ja huomaan pienen tytön. Hänellä vaaleat hiukset, hieman kiharat. Tuuheat tummat ripset ja pyöreät posket. Hänellä on yllään liian suuri valkoinen villapaita ja lakki jossa on iso tupsu päällä. ”Kukas se sinä olet?” kuiskaan hiljaa. Tyttö katsoo minua ja hymyilee hieman. ”Minä olen Ruut”, hän sanoo ja häviää seinän taakse. Kuulen kuinka hänen vaimeat juoksuaskeleensa katoavat muiden pihalta tulevien äänten sekaan. Olen niin ajatuksissani etten huomaa Jereä, joka ilmestyy seinän takaa ja huikkaa ”Kaikki kiinni! Mari löytyi!”

         Nyt on menossa neljäs viikko, kun olen työharjoittelussa täällä. Lasten kanssa leikkiessä aika kuluu nopeasti, enkä edes huomaakaan, kun on taas aika lähteä kotiin. Tulen käytävään, jossa kuuluu iloinen puheen sorina. Lapset pukevat vaatteitaan innoissaan päälle, he pääsevät vihdoin kotiin. Katseeni kulkee pitkin käytävää ja huomaan tytön, joka istuu penkillä seinän vieressä ja katselee lempeillä silmillään ympärilleen. Hänen katseensa kohtaa omani ja minä hymyilen hänelle. Hänen poskipäänsä nousevat hieman ja huulille ilmestyy pieni hymynkare. Se on Ruut. Tuo pieni enkelin näköinen tyttö. Astelen hänen luokseen ja istun viereen. Ruut katsoo minua kysyvästi ja alkaa pukemaan päälle. Hänellä on edelleen sama liian suuri valkoinen villapaita ja tupsupipo. Jalassa hänellä on vanhat nahkaiset naruilla kiristettävät puoleen sääreen ulottuvat kengät. Ne taas näyttävät liian pieniltä. Kiinnitän huomiotani siihen, ettei hänellä ole mitään muita ulkovaatteita. Ei huivia, ei lapasia. ”Missä sinun muut vaatteet ovat?” Kysyn häneltä ihmetellen. Ruut pudistaa päätään ja vastaa: ”Ei meillä ole muita. Nämä kyllä kelpaavat. Tässä on kasvun varaa tässä paidassa, niin äiti ainakin sanoi.” Todellakin on kasvun varaa, ajattelen, mutten sano mitään. Paita näyttää aikuisten paidalta ja Ruut on ilmeisesti toisella luokalla. Hän on myös todella hento ja pieni. Hän on laiha, mutta näyttää silti hyvin voivalta. ”Eikö sinun tule kylmä?” Kysyn vielä, mutta hän vain pyörittää päätään päättäväisesti ja lähtee ovelle päin. Ajattelen ensin lähteväni perään, mutta jäänkin istumaan penkille. Muilla lapsilla on hienot uudet takit ja housut, pipot ja lapaset. Miksei tällä pikkutytöllä ole?

             Kuljen pyörällä pitkin tien reunaa. Alamäessä joudun jarruttamaan, kun ensimmäiset jäät ovat jo tulleet. Vedän huiviani kireämmälle ja siristän silmiäni tuulessa. Näen jonkun matkan päässä kävelevän tytön, joka raahaa perässään risua jättäen jälkensä tien pehmeään hiekkaan. Tuo tyttö on Ruut. Pysähdyn hänen kohdalleen ja hän vilkaisee minua. ”Miten me aina onnistumme olemaan samassa paikassa samaan aikaan?” Minä kysäisen huvittuneena. Ruut nostaa kasvonsa maasta ja näen hänen poskellaan kyyneleen. Hymyni hyytyy ja pysäytän pyöräni. Asetan sen jalalleen ja menen Ruutin luo. ”Mikä hätänä pikkuinen?” Kysyn huolissani. Hän nostaa kasvonsa ja huuli vapisten hän kertoo sen minulle; Jalkoihin sattuu liikaa, ei pysty kävelemään. Katson hänen liian pieniä kenkiään ja päätän yhtäkkiä kyydittää hänet kotiinsa. Asetun pyörän kyytiin ja pyydän häntä hyppäämään kyytiin. Kiitollisena hän nousee pyöräni tarakalle ja lähden polkemaan Ruutin ohjeiden mukaan kohti hänen kotiaan.

              ”Pysähdy! Tässä me asutaan”, Ruut sanoo yhtäkkiä ja pysähdyn. Katselen ympärilleni keskellä pientä koivumetsää, enkä näe muuta kuin pienen vanhan mökin. Minä naurahdan ja vilkaisen Ruutia. ”Ai missä, eihän täällä ole taloja.” Ruut on kuitenkin aivan vakava. Hänen pienet kätensä irrottautuvat minusta ja hän laskeutuu alas tarakalta. ”Tuo on minun kotini”, hän sanoo ja osoittaa pientä, vanhaa mökkiä jonka ikkunan pielet repsottavat ja oven edessä on rikkoutunut kukkaruukku. Mökin ikkunasta tulvii kuitenkin valoa hämärtyvään syysiltaan. Piipusta nousee pieni savu juova joka nopeasti tuulen mukana pois. Ruut huikkaa minulle kiitokset ja astelee pitkin pientä polkua mökille. Pian hän katoaa ovesta sisään ja kuulen kuinka hän huutaa jotain kotona oleville.

Älä pelkää kiusattuni - kolmas luku

Katselin vesinoroja jotka valuivat pitkin hiekkaan kaivautuneita uomia. Vesi virtasi pieninä puroina kohti suurempaa lätäkköä, johon kaikki pienet purot liittyivät. Katselin kuinka kengän kärkesi kastui yhden puron kohdatessa sen. Jali ei huomannut mitään vaan jatkoi koirien leikin seuraamista. Hänen kätensä lepäsi penkin selkänojalla hartioitani vasten. Aina, kun liikahdin hän käänsi katseensa minuun kuin varmistaakseen etten lähtisi pakoon. Tämä oli jo neljäs kerta, kun istuimme tässä näin. Koulussa kaikki oli toisin. Hän ei ollut tuntevinaan minua ja haukkui, kun tulin vastaan. Joka ikinen kerta, kun hän huusi jotain minulle hän laittoi heti  sen jälkeen viestin, jossa pyysi anteeksi tekoaan. Minä annoin aina anteeksi. Joka ikinen kerta.

             ”Mitä sinä luulet, milloin tulee ensilumi?” Jali kysyi havahduttaen minut ajatuksistani. Minä virnistin. ”Etkö sinä parempaa keksi, vaan meidän täytyy puhua säästä välttääksemme kiusallisen hiljaisuuden”, nauroin avoimesti, mutta kun katsahdin hänen silmiinsä huomasin jonkun pilkahduksen niissä mitä en aikaisemmin ollut nähnyt. Nauruni laantui ja katsoin häneen. Tummat kulmat olivat kurtussa, hän näytti huolestuneelta. Hänen silmistään ei löytynyt enää sitä iloa ja naurua, jolla ne yleensä täyttyivät. Laskin katseeni ja näin Jalin käsien tärisevän. Hän puristi niitä yhteen rystyset valkoisina. Kun laskin käteni hänen nyrkkiensä päälle, hän käänsi katseensa minuun. ”Tiedätkö. Olen ajatellut. En halua jatkaa tätä enää”, Jali sanoi hiljaa. Käteni irtosivat hänen käsistään salamana ja nousin seisomaan. Tiesin. Minä tiesin tämän alusta saakka ja luotin silti. Täysin sokeasti. Huusin Goljatille käskyn tulla luokseni ja nostin reppuni selkään. Jali nousi kuitenkin myös ylös ja tarttui minua kädestä. ”Mihin sinä olet matkalla?” Hän kysyi minulta silmät suurina. Minä tuhahdin ja katsoin häntä ivallisesti: ”Haluaisitko kenties vielä jättää viimeiset hyvästit haukkumalla minua tai kertomalla miten menin lankaan tuosta noin vain?” Tärisin nyt itsekin ja nieleskelin pidättääkseni kurkussa polttelevan itkun. Jali otti minut syleilyynsä ja halasi minua lujasti. ”Rosalia. En minä tarkoittanut, että ystävyytemme loppuisi”, hän sanoi hellästi ja silitti hiuksiani. ”Minä haluan näyttää koko maailmalle olevani ystäväsi ja pitäväni sinusta.” Minä nostin leukaani ja astuin askeleen taaksepäin. Katsoin Jalia silmiin ja huomasin hänen olevan tosissaan. ”Eli? Tarkoittaako tämä, ettet enää halua kiusata minua koulussa? Haluaisit viettää kanssani aikaa muuallakin, kuin täällä?” Silmäni alkoivat kirkastumaan ja kohta hymy nousi huulilleni. ”Juuri niin”, Jali sanoi ja suuteli otsaani.

             Siitä oli jo kaksi viikkoa, kun olimme ensimmäisen kerran olleet täällä. Laskin ensimmäiseksi kerraksi sen, kun olimme
täällä sovitusti yhdessä. Silloin Jali oli kertonut pitävänsä minusta ja olleensa ihastunut minuun jo pitkän aikaa. Olin ensin ollut todella hämmentynyt. En ollut tiennyt mitä vastata hänelle. Pikku hiljaa asioiden selkeydyttyä ja juteltuamme saimme sovittua, että aloitamme vain ystävinä. Katsoisimme myöhemmin tulisiko jutusta mitään. Tähän asti kaikki oli sujunut hyvin ja toivoin hartaasti sujuvan edelleen.

             Kierähdin mahalleni ja potkin peiton sivuun. Levittelin raajojani, joka suuntaan ja hetken kuluttua nykäisin peiton takaisin päälleni. Kääntyilin ja vaihdoin asentoani jatkuvasti. En löytänyt hyvää asentoa. Kokoajan oli kylmä tai kuuma ja olo tuntui kummalliselta. Olin monta kertaa yön aikana herännyt katsomaan kelloa, etten myöhästyisi koulusta. Minua pelotti. Tänään olisi ensimmäinen päivä koulussa, jolloin olisimme Jalin kanssa julkisesti ystäviä. Mitä muut sanoisivat? Alettaisiinko meitä kiusaamaan? Potkaisin jälleen peiton sivuun ja työnsin hiuksia pois kaulaltani. Goljat menetti malttinsa ja siirtyi lattialle nukkumaan.  Se murahti alistuneena ja asettui päiväpeiton päälle kerälle.

              Astuin ovesta ulosta ja ensimmäisten yöpakkasten aiheuttama kylmyys levisi kehooni. Vedin huivin tiukemmin kaulani ympärille ja astelin pyörälleni. Kääntäessäni sen postilaatikoiden suuntaan huomasin jonkun seisovan siellä nojaten postilaatikkoon katsellen poispäin minusta. Siristin silmiäni ja huomasin sen olevan Jali. Talutin pyöräni hänen luokseen ja huomattuaan tuloni hänen kasvoilleen nousi jännittynyt hymy. ”Miten sinä täällä olet?” Kysyin ihmetellen. ”Sinähän joudut tekemään kaksi kertaa pidemmän lenkin, kun tulet tätä kautta kouluun.” Jali naurahti ja tarttui pyöräni sarvesta kiinni. ”En uskaltanut lähteä yksin matkaan. Halusin mennä yhdessä.” Hän hyppäsi pyöräni selkään ja kaikista vastusteluistani huolimatta huomasin lopulta istuvani Jalin kyydissä hänen pyöräillessään kohti koulua. Tuuli otti kiinni avoinna olevista hiuksistani suuressa alamäessä ja nostatti ne ilmaan.    

               Kävelimme yhdessä koulun pääovista sisään ja huomasin Jalin olevan vähintään yhtä peloissaan, kuin minä. Näimme hänen ystäviensä istuvan aulassa penkeillä naureskellen, mutta kun astuimme aulaan, jokainen heistä hiljeni. Kaikki katsoivat meitä ja näyttivät siltä kuin olisivat nähneet aaveen. Jali tarttui käteeni ja talutti minut heidän luokseen. Kaikki hänen ystävänsä pysyivät vaiti. He katselivat minua ja Jalia, kunnes yksi niistä uskalsi sanoa jotain. ”Miten tuo on mahdollista? Nyt en ymmärrä”, Kasper sanoi kulmat kurtussa. Hän nousi seisomaan ja asteli Jalin luo. ”Aiotko sinä todellakin liikkua tuon luuserin kanssa?” Hän kysyi ja katsoi minuun tuimasti. Jali puristi kättäni entistä kovempaa ja kohotti leukaansa. ”Minkä luuserin?” Hän kysyi. ”Minä näen vain kauniin tytön, jota olemme ilman syytä kiusanneet. Tytön, joka on kiltein ja mukavin ihminen ketä tunnen. Jos tämä ei teille käy, se saa luvan olla käymättä.” Kaikki katsoivat meitä. Kasper siirtyi muutaman askeleen  

taaksepäin ja istuutui takaisin penkille. Hän katsoi muita kysyvästi. Muut katsoivat vuoroin meitä, vuoroin Kasperia ja yhtäkkiä heidän kasvoilleen nousi hymy ja he nyökkäsivät hyväksyvästi. Katsoin heitä kummastuneena ja yritin estää leukojani loksahtamasta. Miten he ottivat asian näin kevyesti? Kuinka he eivät suuttuneet Jalille vaan hyväksyivät minut saman tien porukkaan. Enempää en ehtinyt ajatella, kun kello soi ja Jali lähti taluttamaan minua kohti luokkaa. Kaikki käytävällä olijat katsoivat meitä silmät suurina, mutta kuitenkin ystävällisesti. Olisiko tämä piinani loppu?

Älä pelkää kiusattuni - toinen luku

”Tik tik tik tik…” sanoi pyöreä valkoinen kello luokan seinällä. Tuntui, kuin minuutit olisivat kestäneet puoli tuntia jokainen. En pystynyt ollenkaan keskittymään tuntiin vaan näpräilin kokoajan kännykkääni ja luin Jalin antaman lapun yhä uudelleen ja uudelleen. Menisinkö minä tapaamaan Jalia? Uskaltaisinko luottaa siihen, että hän tahtoi vain hyvää? Piirtelin kirjani sivut täyteen erilaisia kuvia ja huomasin myös kirjoittavani Jalin nimeä yhä uudestaan ja uudestaan.  Hänen nimensä oli kiva kirjoittaa. Kuinka minä voisin ajatella mitään hyvää Jalista kaiken sen jälkeen mitä hän minulle oli tehnyt. Ilmeisesti se ei ollut vaikeaa, sillä kellojen alkaessa soimaan heitin kirjat reppuuni ja juoksin ulos luokasta. Olin innoissani tulevasta tapaamisesta.

               Kotiin päästyäni tein itselleni välipalaa, vastasin isän sähköpostiin ja jätin äidilleni lapun. Vaikka kello oli vasta hiukan yli neljä, olin jo lähdössä puistoon. Vedin lenkkarit jalkaani, puin ylleni lämpimän villapaidan ja letitin hiukseni kahdelle palmikolle. Goljatille laitoin ruskean manttelin päälle ja päästin sen edeltä ulos. Lukitsin oven ja juoksin pyörälleni. Goljat huomasi innostuneisuuteni ja hyppi riemuissaan minua vasten. Nostin sen koriin ja lähdin polkemaan kohti koirapuistoa.

                Missä hän viipyy? Kello oli jo vartin yli, eikä Jalia näkynyt missään. Mitä jos hän oli vain pilaillut kustannuksellani? Tuhannet kysymykset sinkoilivat päässäni edes takaisin, kun sytytin jälleen yhden tupakan. Jupisin itsekseni kuinka tyhmä olin ollut ajatellessani Jalin oikeasti tulevan, kunnes yhtäkkiä tunsin käden olallani. Säpsähdin kauhuissani ja katsahdin taakseni. Suloiset ruskeat silmät katsoivat minuun hymyillen. ”Anteeksi, että olen myöhässä, en meinannut päästä lähtemään,” Jali sanoi minulle pahoittelevalla äänellä. ”Säikähditkö?” En saanut sanaa suustani vaan hymyilin vain hänelle ja tarjosin tupakkaa hänelle. ”On minulla omatkin”, Jali sanoi kuin ohi mennen ja kuitaten sillä tarjoukseni. ”Velat”, sanoin ja katsoin häntä silmiin. ”Viimeksi poltimme sinun tupakkisi, tällä kertaa poltamme minun.” Jali naurahti ja otti yhden tupakan askistani. Vasta hänen istuutuessaan viereeni huomasin myös Lotuksen olevan mukana ja juoksevan jo toisella puolella puistoa Goljatin kanssa. 

               Olimme istuneet siinä jo pitkään, hiljaa vieretysten katsellen koirien leikkiä. En tiennyt mitä sanoa tai miten voisin aloittaa keskustelun Jalin kanssa. Jali tuntui ajattelevan samaa, koska ei sanonut mitään ja näytti olevan mietteissään. Aika kului kunnes Jali nosti kätensä hartioilleni ja kääntyi katsomaan minua silmiin. Varovasti käänsin katseeni häneen ja huomasin hänen silmistään hänen olevan surullinen. ”Onko kaikki kunnossa?” Kysyin häneltä. ”Näytät kovin surulliselta.” Jali oli vain hiljaa ja laski katseensa. Hetken kuluttua hän kuitenkin aloitti: ”Minä haluaisin pyytää sinulta anteeksi.” Näin puhumisen olevan todella vaikeaa Jalille ja yritin vaikuttaa rennolta vaikka lähes tärisin jännityksestä. ”Olen ollut hirveä ääliö ja aiheuttanut sinulle kaikkea mahdollista pahaa. En tunne olevani mitenkään hieno tyyppi, kun kiusaan sinua, mutta se on vain jäänyt päälle. En uskalla lopettaa kiusaamista.” Hän jatkoi ja huomasin hänen nieleskelevän. Huomaamattani laskin käteni Jalin kädelle ja hän nosti katseensa. ”Minun täytyy nyt kuitenkin kertoa tämä sinulle. Ihastuin sinuun jo ala-asteella. Sen jälkeen olen vain miettinyt miten saisin sinut huomaamaan sen mitä todella olen. Ajattelin, että härnäämisellä ja kiusanteolla ei olisi positiivisia vaikutuksia, mutta niin tunnuin pääseväni edes hiukan lähemmäs sinua. En olisi saanut tehdä niin ja olen katunut sitä joka ikinen päivä siitä lähtien, kun asetuin kiusaajan rooliin. Voitko sinä ikinä antaa minulle anteeksi?” Silmäni täyttyivät kyyneleistä. Voisinko luottaa? Voisinko antaa hänelle mahdollisuuden? Mitä tapahtuisi, kun kaikki koulussa saisivat tietää, että Jali onkin ihastunut minuun. Puristin Jalin kättä ja mietin mitä sanoisin, en kuitenkaan keksinyt mitään sanottavaa. Yhtäkkiä kuitenkin seuraavat sanat vain tulivat ulos suustani. ”Jali. Minä annan sinulle anteeksi.”