Älä pelkää kiusattuni - viides luku

Painoin kuvaketta, jossa luki ”TORKKU”. Tiesin myöhästyväni, mutta olo tuntui niin raskaalta, ettei ylös nouseminen miellyttänyt. Kolmen minuutin kuluttua kelloni soisi jälleen. Katsahdin sänkyäni vastapäätä olevalle seinälle. Silmiini osui kuva Jalista, joka hymyili leveää hymyään. Silmien ympärille muodostui pienet naururypyt. Hymyilin Jalille takaisin ja nousin sängystä. Vetäisin aamutakin päälleni ja kävelin keittiöön. Isä oli jo lähtenyt töihin. Pöydällä oli lappu, jossa hän kertoi pääsevänsä viideltä töistä. Jääkaapissa olisi minulle ruokaa valmiina. Otin jääkaapista avatun jogurtti purkin ja kaadoin sitä vihreään kulhoon. Nappasin myslipaketin sivupöydältä ja kaadoin sitä huolimattomasti jogurtin sekaan. Osa myslistä putosi lattialle ja koirat syöksyivät syömään lattialle pudonneet murut.

         Oliko joku työntänyt kiviä tennareihini. Tuntui kuin ne olisi tehty tiilistä. Kurkkuani kuristi mitä lähemmäs koulua pääsin. Olin yksin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Näin jo kaukaa koulun punaisen tiiliseinän, jonka vierustalla oli tavanomainen porukka ysiluokkalaisia. Lähestyessäni porukkaa he huomasivat minut. Muutama poika lähti porukasta luokseni. He kävelivät uhkaavasti suoraa kohti. Puristin käteni nyrkkiin. Nyt en antaisi periksi. En voisi murtua. Olin päässyt jo niin pitkälle. Olin jo voiton puolella. Nostin leukaani hieman ja katsoin Kasperia suoraan silmiin. Näin hänen silmistään hänen tuntevan olevansa heikoilla. Hän yritti pitää katseensa kurissa, mutta pistin samalla mitalla takaisin. En laskenut katsettani niin kuin ennen. Suoristin selkäni ja sanoin: ”Mitä te siinä teette? Itse ajattelin lähteä tunnille, oletteko te tulossa”, kysyin pojilta. Kasperin suu avautui vastatakseen jotain, mutta meni pian takaisin kiinni. Hän kääntyi ympäri ja lähti kävelemään pääoville päin. Huomasin kuinka Kasperin mukana olleet pojat kyselivät ihmeissään mitä tapahtui. Ainoat sanat, jotka kuulin olivat: ”Hän kuuluu jengiimme.” Onnen kyynel poltteli silmäkulmassani, kun huomasin muidenkin kääntyvän minuun päin ja hymyilevän rohkaisevasti. Juoksin tyttöjen luo. Tunsin kuinka hän, naapurini, lapsuuteni paras

ystävä tuli viereeni ja tarttui käteeni. Hän kohottautui minua kohti ja kuiskasi korvaani: ”Anteeksi.”

Niin pieni ja hento - ensimmäinen luku

”Yksi, kaksi, kolme, neljä…” alkaa laskeminen. Kaikki juoksevat piiloihin, mutta itse en tiedä mihin mennä. Juoksen palloseinän taakse ja jään nojaamaan sitä vasten. Painan poskeni vasten sen karheaa puista pintaa ja kuuntelen kuinka kauempaa kuuluu ”Tullaan!” Kyyristyn lähemmäksi seinää ja koetan muuttua niin pieneksi kuin mahdollista. Kuulen kuinka perä jälkeen jokainen löytyy, mutta minua ei kukaan löydä. Ilmeisesti kaikki ajattelevat, että tämä on liian huono piilo, eikä täältä kannata etsiä. Olen jo aikeissa kurkata, kun tunnen käden olallani. ”Älä mene, se on ihan lähellä.” Katsahdan taakseni ja huomaan pienen tytön. Hänellä vaaleat hiukset, hieman kiharat. Tuuheat tummat ripset ja pyöreät posket. Hänellä on yllään liian suuri valkoinen villapaita ja lakki jossa on iso tupsu päällä. ”Kukas se sinä olet?” kuiskaan hiljaa. Tyttö katsoo minua ja hymyilee hieman. ”Minä olen Ruut”, hän sanoo ja häviää seinän taakse. Kuulen kuinka hänen vaimeat juoksuaskeleensa katoavat muiden pihalta tulevien äänten sekaan. Olen niin ajatuksissani etten huomaa Jereä, joka ilmestyy seinän takaa ja huikkaa ”Kaikki kiinni! Mari löytyi!”

         Nyt on menossa neljäs viikko, kun olen työharjoittelussa täällä. Lasten kanssa leikkiessä aika kuluu nopeasti, enkä edes huomaakaan, kun on taas aika lähteä kotiin. Tulen käytävään, jossa kuuluu iloinen puheen sorina. Lapset pukevat vaatteitaan innoissaan päälle, he pääsevät vihdoin kotiin. Katseeni kulkee pitkin käytävää ja huomaan tytön, joka istuu penkillä seinän vieressä ja katselee lempeillä silmillään ympärilleen. Hänen katseensa kohtaa omani ja minä hymyilen hänelle. Hänen poskipäänsä nousevat hieman ja huulille ilmestyy pieni hymynkare. Se on Ruut. Tuo pieni enkelin näköinen tyttö. Astelen hänen luokseen ja istun viereen. Ruut katsoo minua kysyvästi ja alkaa pukemaan päälle. Hänellä on edelleen sama liian suuri valkoinen villapaita ja tupsupipo. Jalassa hänellä on vanhat nahkaiset naruilla kiristettävät puoleen sääreen ulottuvat kengät. Ne taas näyttävät liian pieniltä. Kiinnitän huomiotani siihen, ettei hänellä ole mitään muita ulkovaatteita. Ei huivia, ei lapasia. ”Missä sinun muut vaatteet ovat?” Kysyn häneltä ihmetellen. Ruut pudistaa päätään ja vastaa: ”Ei meillä ole muita. Nämä kyllä kelpaavat. Tässä on kasvun varaa tässä paidassa, niin äiti ainakin sanoi.” Todellakin on kasvun varaa, ajattelen, mutten sano mitään. Paita näyttää aikuisten paidalta ja Ruut on ilmeisesti toisella luokalla. Hän on myös todella hento ja pieni. Hän on laiha, mutta näyttää silti hyvin voivalta. ”Eikö sinun tule kylmä?” Kysyn vielä, mutta hän vain pyörittää päätään päättäväisesti ja lähtee ovelle päin. Ajattelen ensin lähteväni perään, mutta jäänkin istumaan penkille. Muilla lapsilla on hienot uudet takit ja housut, pipot ja lapaset. Miksei tällä pikkutytöllä ole?

             Kuljen pyörällä pitkin tien reunaa. Alamäessä joudun jarruttamaan, kun ensimmäiset jäät ovat jo tulleet. Vedän huiviani kireämmälle ja siristän silmiäni tuulessa. Näen jonkun matkan päässä kävelevän tytön, joka raahaa perässään risua jättäen jälkensä tien pehmeään hiekkaan. Tuo tyttö on Ruut. Pysähdyn hänen kohdalleen ja hän vilkaisee minua. ”Miten me aina onnistumme olemaan samassa paikassa samaan aikaan?” Minä kysäisen huvittuneena. Ruut nostaa kasvonsa maasta ja näen hänen poskellaan kyyneleen. Hymyni hyytyy ja pysäytän pyöräni. Asetan sen jalalleen ja menen Ruutin luo. ”Mikä hätänä pikkuinen?” Kysyn huolissani. Hän nostaa kasvonsa ja huuli vapisten hän kertoo sen minulle; Jalkoihin sattuu liikaa, ei pysty kävelemään. Katson hänen liian pieniä kenkiään ja päätän yhtäkkiä kyydittää hänet kotiinsa. Asetun pyörän kyytiin ja pyydän häntä hyppäämään kyytiin. Kiitollisena hän nousee pyöräni tarakalle ja lähden polkemaan Ruutin ohjeiden mukaan kohti hänen kotiaan.

              ”Pysähdy! Tässä me asutaan”, Ruut sanoo yhtäkkiä ja pysähdyn. Katselen ympärilleni keskellä pientä koivumetsää, enkä näe muuta kuin pienen vanhan mökin. Minä naurahdan ja vilkaisen Ruutia. ”Ai missä, eihän täällä ole taloja.” Ruut on kuitenkin aivan vakava. Hänen pienet kätensä irrottautuvat minusta ja hän laskeutuu alas tarakalta. ”Tuo on minun kotini”, hän sanoo ja osoittaa pientä, vanhaa mökkiä jonka ikkunan pielet repsottavat ja oven edessä on rikkoutunut kukkaruukku. Mökin ikkunasta tulvii kuitenkin valoa hämärtyvään syysiltaan. Piipusta nousee pieni savu juova joka nopeasti tuulen mukana pois. Ruut huikkaa minulle kiitokset ja astelee pitkin pientä polkua mökille. Pian hän katoaa ovesta sisään ja kuulen kuinka hän huutaa jotain kotona oleville.

Onnen kyynel

Istun nurmella täyttäen puutarhaletkulla hevosten juoma-astiaa. Berninpaimenkoirani Bamse istuu vieressäni seuraten veden laskeutumista astiaan. Ei ollut montaakaan viikkoa siitä, kun toinen hevosistani oli varsonut. Meille oli syntynyt pienen pieni kesävarsa, suomenhevos tamma Leikko. Toinen hevoseni on shetlanninponi. Vanha lihava ruuna, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Katselen kuinka pikkuvarsa loikkii nurmella iloisesti. Sen emä seuraa vierestä tarkkaan. Se ei päästä pikkuista hetkeksikään silmistään. Välillä varsa pysähtyy juomaan maitoa ja jatkaa jälleen. Väsähtäessään se käy makuulle, jolloin shetlanninponini Rölli asettuu sen toiselle puolelle ja varsan emä, Lilja, toiselle. Ne vahtivat sen unta.

             ”Äiti missä sinä olet? ÄITI!” kuulen jonkun huutavan takanani. Katsahdan sinne. Tyttäreni Olivia astelee luokseni yksi kissanpennuistamme sylissään. Hänen vaaleat kiharat hiuksensa laskeutuvat hetken matkaa pitkin selkää. Olin tänäkin aamuna letittänyt hänen hiuksensa, mutta hän ei ikinä ollut suostunut pitämään hiuksiaan kiinni. Olivia ojensi kissaa minua kohti. ”Äiti minä olen päättänyt, että tämä kissa on nimeltään Veikko”, hän kertoo minulle kirkkain lapsen silmin. Katselen kissaa, joka makaa selällään Olivian sylissä. Se selvästi nauttii siitä, että joku hellii sitä. Kissan oranssiraidallinen turkki kiiltelee nätisti aurinkoa vasten. Tämä oli se pentu, joka jäi yksin, kun emo hylkäsi sen. Joka yö heräsin tunnin tai kahden välein juottamaan sitä. Päivisin Olivia on osannut itse juottaa sitä. Kissa on edelleenkin paljon pienempi muita pentuja, mutta on silti todella reipas ja iloinen kaveri. Olivia tulee syliini istumaan ja juttelee hiljaa kissalle kuinka sen pitäisi nyt nukkua, että jaksaa vielä olla mukana monessa seikkailussa. Katselen hentoja käsiä, jotka silittävät kissan pehmoista turkkia.

             Katson vierestä, kun leiriläiset hakevat itselleen vuorotellen ruokaa. Leiriläisiä on tällä kertaa viisi. Iloinen puheen sorina tauttaa keittiön tyttöjen jutellessa päivän tapahtumista. ”Mulla kävi kans pikku kämmi tuolla pukkien kanssa”, sanoo Amelie, joka on joukon nuorin, 12-vuotias ruotsalaistaustainen oranssipää. ”Se toinen niistä pukeista oli jotenki päässy pois sieltä aitauksesta ja seiso tossa aitan eessä mussuttaen noita kukkia. Mä sitten revin sitä siitä pois, mutta ei se liikkunu senttiäkään. Yhtäkkii Olivia katos mun viereltä  jonnekki ja ku se tuli takas ni sillä oli joku naru mukana, jonka se laitto sen pukin kaulaan ja käski sen tulemaan perässä. Tää kaveri nosti saman tien päänsä ja lähti kiltisti Olivian perään. Mä nauroin niin paljon, ku Olivia on kolmevuotias ja saa eläimet tottelemaan itteesä noi.” Minua hymyilytti. Kahdesta syystä; Olivia istui pöydän päässä hymyillen niin, että hymykuopat paistoivat ja mieleeni tuli myös ajatus siitä, miten äitini reagoisi nähdessään kukkapenkit tullessaan tänne viikonloppuna. Hän oli juuri viikko sitten ollut luonamme ja laittanut ne kuntoon. Tähän mennessä siellä oli käynyt jo poni, koira, pukki ja pari lammasta. Nauratti pelkkä ajatuskin äidin ilmeestä. Onneksi äiti pitää puutarhassa työskentelystä.

             Pehmeä sänky tuntuu ihanalta rankan päivän jälkeen. Siirryn lähemmäs miestäni, Aaroa, joka katselee ulkona taivaalla näkyviä tähtiä. ”Aaro”, sanon hiljaa. Aaro kääntää katseensa minua kohti ja murahtaa saadakseen minut kertomaan asiani. Hymyilen hänelle. Otan hänen kädestään kiinni ja asetan hänen kätensä vatsalleni. ”Miten ois uus apulainen?” Kysyn hymyillen. Aaro nousee ylös salaman nopeasti ja katsoo minua suoraan silmiini. ”Ootko sä? Siis tuleeko meille? Saadaanko me vauva?” Hän ei meinaa millään uskoa tätä todeksi. Minä vain hymyilen ja nyökkäilen kyyneleet silmissäni. Aaro painaa päänsä vatsalleni ja sanoo sille: ”Kuules pikkukaveri, iskä on tosi onnellinen.” Näen hänen silmäkulmassaan kiiltelevän kyyneleen ja pyyhin sen pois kädelläni. Onnen kyynel.