Jalaton - neljäs luku

Kun ambulanssi oli tullut, olin ollut tajuton, mutta hengittänyt. Ystäväni olivat vain seisseet ambulanssin vierellä hiljaa ja katsoneet, kuinka ensihoitajat nostivat minut paareille ja työnsivät autoon. Anni oli lähtenyt mukaan sairaalaan, kunnes äitini oli saatu paikalle. Hän oli ollut hiljaa koko matkan eikä ollut sanonut sanaakaan ennen kuin äitini oli tullut. Äitini nähdessään hän oli alkanut vapisemaan ja

purskahtanut itkuun. ”Kuoleeko se? Kuoleeko se?” Hän oli toistanut monta kertaa äitini vain puristaessaan häntä itseään vasten. Äiti ei ollut sanonut mitään. Hän ei ollut tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu. Heräänkö minä enää koskaan vai makaanko loppuelämäni koomassa sairaalassa.

        Anni oli lähtenyt kotiin hänen vanhempiensa tullessa häntä hakemaan. Hänen vanhempansa olivat kertoneet äidilleni, että he haluaisivat olla äidin tukena kokoajan. Äiti oli vain nyökännyt sanomatta mitään.  Äiti oli tullut huoneeseeni ja istunut sänkyni vieressä yötä päivää. Nukkumatta

silmäystäkään. Hän oli valvonut monta päivää odottaen heräämistäni. Kun vihdoin olin herännyt, hän oli ollut niin helpottunut, että oli vaipunut saman tien uneen ja nukkunut vuorokauden heräämättä kertaakaan. Tiesin olevani äidilleni hänen koko elämänsä, mutten ymmärtänyt sitä aikaisemmin, kun vasta kuullessani tuosta. En osannut näyttää äidilleni miltä minusta tuntui nähdessäni hänen nukkuvan istualtaan vierelläni, nojaten sänkyni reunaan. Olin vain silittänyt hiljaa äitini hiuksia ja katsonut hänen untaan.

        Kaksi viikkoa oli jo kulunut siitä, kun kaikki tämä tapahtui. En vieläkään tiedä miltä minusta tuntuu. Oloni on tyhjä, enkä osaa edes hymyillä enää. Äiti on yrittänyt piristää minua tuomalla kaupasta mukanaan lehtiä, herkkuja ja leffoja joita olemme yhdessä katselleet. Hän on ottanut sairaslomaa töistä, jotta voisi olla kokoajan luonani. Kukaan muu ei äidin lisäksi ole käynyt luonani. Se tuntuu niin pahalta. Ovatko kaikki unohtaneet minut? Eivätkö he enää halua olla minun ystäviäni, edes kavereitani?

        Kuulen koputuksen ovelta ja kuulen oven käyvän. Enkä jaksa katsoa tulijaan päin, koska tiedän hänen olevan äitini. En edes vilkaise häneen päin, vaan jatkan kanavien selailua istuen

hiljaa sängylläni. ”Sulle olis vieras.” Äiti sanoo hiljaa ja odottaa reaktiotani. Väsynein silmin katson häneen ja nyökkään hyväksyvästi hänen kysyessä haluanko tavata tämän vieraan. Katson vain televisiota, enkä kiinnitä mitään huomiota tulijaan. ”Moi Aviva.” Kuulen jonkun sanovan. Hetken kuluttua tajuan kenelle ääni kuuluu. Se on Jani. ”Moi. Tai siis. Kiva, että tulit. Miten sä tänne? Tai. Niin”, sanon takellellen tietämättä mitä sanoa hänelle. Jani tulee lähemmäs ja istuu sänkyni laidalle. Huomaan äidin hiipivän hiljaa ulos huoneesta jättäen meidät kaksin. ”Mä halusin tulla kattomaan sua. Mä halusin nähä oikeesti omin silmin, että oot kunnossa”, Jani sanoo katsoen tummien kulmiensa alta minua suoraan silmiin. Ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen minulle tulee niin hyvä olo, että voisin melkein hymyillä. Hymy ei kuitenkaan tule. ”Emmä tiiä mitä tarkottaa kunnossa olo, ei kait tässä kovin hyvässä kunnossa voi ollakaan.” Vastaan hänelle kääntäen katseeni pois hänen silmistään. Jani ei tiedä mitä sanoa vaan katselee ympärilleen huoneessa. ”Tää huone ei näytä yhtään sulta. Pitäs tuoda tänne jotain piristävää. Ooksä yksin täs huonees?” ”Mmm.. mä tiiän, mut emmä jaksa tänne mitään pyytää, emmä tääl koko elämääni aatellu olla”, vastaan hänelle hiljaa. Samassa mieleeni tulee tämä pieni uneni poika, jonka uskoin nähneeni aivan oikeasti, mutta jonka myöhemmin ajattelin olevan vain unta, joka kertoi minulle olevani halvaantunut. Ennen, kuin kerkeän edes ajattelemaan asiaa sen enempää, alan kertoa Janille tästä oudosta jutusta. Yhtäkkiä Jani nousee ylös, laskee käsissään olevan pussin syliini ja lähtee pois. Minulla jää juttu kesken. Jani ei sano mitään lähtiessään, mutta huomaan sanoneeni jotain mikä sai Janin todella pois tolaltaan. ”Jani oota”, huudan hänen peräänsä, mutta hän ei kuule.

        Siitäkin, kun Jani kävi täällä, on kulunut jo kaksi päivää. En ole saanut häntä pois mielestäni ja olen saanut nukuttua vain unilääkkeiden avulla. Ehkä Jani ajattelee minun olevan hullu tai vähintäänkin seonneen lopullisesti. Miksi minun piti kertoa hänelle tuosta pojasta? Huomaan lattialla lojuvan kauppakassin. Se on se, jonka Jani minulle toi. En yltä sinne asti, joten soitan hätäkelloa. Pian huoneeseen tulee juosten kaksi hoitajaa, jolloin minä vain sanon rauhallisesti haluavani kassin, joka lojuu lattialla. Hoitajat katsovat toisiaan hieman kummastellen, mutta nostavat silti kassin syliini. Päällimmäisenä on lappu, jossa lukee: ”Ikävä sua Aviva!!!” Lapun alareunassa on paljon nimiä. Huomaan nimien seassa myös Annin nimen ja tunnistan hänen käsialansakin. Miksei Anni ollut tullut käymään? En saattanut ymmärtää sitä vaan siirsin lapun viereeni sängylle ja jatkoin kassin sisällön tutkimista. Tunnistan karkkien rapinan ja limupullon muodon, mutta sitten käteeni osuu, jokin mikä tuntuu kummalliselta, se tuntuu taululta. Kaivan taulun kassista ja näen siinä kuvan pienestä pojasta, jonka kauniit silmät tunnistan nähneeni joskus jossain aiemminkin. Katson taulun taakse ja siellä lukee epäselvällä käsialalla kirjoitettu teksti: ”Mä oon sun vierellä. – Jani” Käännän nopeasti taulun ympäri ja tunnistan kuvassa olevan pojan. Se on se poika. Samalla se myös näyttää Janilta tummine kulmineen ja suurine sinisine 

silmineen. Yhtäkkiä tajuan. Jani on tämä poika. Uneni poika.