Korvike

Luen taas uuden kieltävän vastauksen sisältävän viestin ja tunnen kyyneleen polttelevan silmäkulmassani. Kaivan päiväkirjani tyynyn alta ja alan kirjoittamaan.

"Olenko minä vääränlainen? Enkö osaa olla ystävä? Mikä minussa on erilaista muihin ihmisiin verrattuna. Yritän olla oma itseni, mutta sekään ei auta. Yritän seurata muiden ihmisten toimintaa ja kerätä sieltä hyviä vinkkejä omaan toimintaani, sekään ei toimi.

         Miksi silloin, kun minulla on olo, että en jaksa tehdä mitään, niin silti vääntäydyn kavereiden luokse. En voi olla menemättä, koska seuraavaa kertaa ei ehkä tule, jolloin minua pyydetään.

         Tunnen oloni niin yksinäiseksi. Olemattomaksi. Minä olen se loka-auto jonka kyytiin kaadetaan kaikki paha ja sitten lähetetään seuraavan luo. Ei loka-autoakaan kutsuta silloin, kun kaikki on hyvin ja säiliö tyhjänä pahasta. Ei kutsuta minuakaan. Minä kutsun itse itseni. Olen varmaan monelle se rasittava kaveri, joka paukkaa ovesta sisään juuri silloin, kun vähiten sitä toivoisi. Samalla olen kuitenkin, joka paikassa varpaillani, enkä uskalla sanoa asioita ääneen, koska luulen menettäväni kaiken ja kaikki.

        Monta, monta kertaa olen miettinyt, että mikä minussa on väärin. Mikä minusta tekee sellaisen, ettei minua voida pitää parhaana ystävänä. Miksi minä en voi olla se, jolle toinen kertoo kaiken. Miksi minä en voi olla se, jonka kanssa voi pitää hauskaa. Miksi minun täytyy olla vain korvike, jota kysytään sitten viimeisenä, kun kaverit loppuu kesken.

        Olen miettinyt usein, mitä tässä kaikessa voi olla taustalla. Olenko ärsyttävä? Enkö ymmärrä tiettyjä asioita? Olenko tyylitön? Eikö minun kanssa kehtaa kulkea? Mutta tähänkään päivään mennessä, en ole saanut yhteenkään kysymykseen vastausta. Ehkä se johtuu minusta, en ole uskaltanut kysyä. Ehkä se johtuu siitä, että toinen ei ymmärrä tekevänsä niin. Tai ehkä minä ylireagoin. En tiedä.

        Mietin usein myös sitä, että mitä jos minun elämässäni tapahtuisi jotain suurta hyvää tai pahaa. Tulisiko ihmiset luokseni? Olisivatko he onnellisia puolestani? En osaa sanoa. Minä en tiedä. Pilvilinnoissani minulla on ystäviä ja kuulun tiettyyn porukkaan, joka on kaikille porukkaan kuuluville kaikki kaikessa. Minulla on ihania ystäviä, jotka ovat onnellisia pienistäkin asioista mitä minulle tapahtuu. Se olisi unelmaa.

        Mutta onko vika vain minun päässäni? Enkö vain näe sitä, että jotkut välittävät minusta ihan oikeasti. Olenko liian omistushaluinen? Enkö vain osaa ottaa vastaan sitä hyvää huomiota mitä minulle annetaan vaan jätän sen taka-alalle ja muistan vain huonot hetket. En osaa sanoa tähänkään vastausta.”

Pyyhin kyyneleen silmäkulmastani, asettelen päiväkirjan tyynyn alle ja painan pääni tyynyyn. Kuka vastaisi minulle näihin kysymyksiin?  

Uuden alku

Tuulenvire heilautti kasvoilleni osan ruskeista hiuksistani. Siirsin ne takaisin korvani taakse ja käänsin pääni pois tuulesta. Huomasin heidän tulevan. Sama neljän henkilön porukka, joka seurasi minua joka paikkaan. Mitä he tällä kertaa halusivat minun tekevän. Jännitys kiersi vatsassani. Otin kännykän käteeni ja esitin etten huomannut heitä. Selasin kännykkäni kuvia ja silmiini pisti kuva minusta äitini kanssa. Vielä vuosi sitten olin ollut iloinen ja onnellinen teini. Sitten tapahtui jotain mikä muutti kaiken.
        

Olimme ajamassa takaisin kotiin mummolasta. Äiti oli kertonut mummolle suuren uutisen. Meille oli tulossa perheen lisäystä. Äiti odotti lasta. Se oli ihme. Jo minun syntymäni oli ollut suuri ihme, mutta silti äiti oli nyt 16 vuoden jälkeen tullut raskaaksi. Olin niin onnellinen. Olin aina toivonut pikkusiskoa tai –veljeä. Muistan kuinka suunnittelimme autossa mistä huoneesta tulisi pikkuiselle oma huone. Kello oli jo lähempänä puolta yötä ja me kaikki olimme jo väsyneitä. Muistan kuinka silmäni painuivat kerta toisensa jälkeen kiinni. Lopulta nukahdin. Seuraavan kerran heräsin kovaan pamaukseen jonka jälkeen nukahdin uudestaan. Muutaman viikon päästä heräsin sairaalasta. Minua oli pidetty koomassa kolme viikkoa. Sain kuulla uutiset. Huonot sellaiset. Olimme ajaneet kolarin. Äiti oli kuollut heti. Isä makasi koomassa viereisessä huoneessa. Vauva oli menehtynyt äidin mukana. Kaikki oli tuhoutunut.          

          

Puristin kännykkääni niin kovaa kuin pystyin. Yritin pidättää itkua joka jälleen kerran yritti tehdä tuloaan. Yhtäkkiä tunsin käden olallani. Käännähdin nopeasti. Ensimmäisenä näin Ingan kasvot. Niistä paistoi viha minua kohtaan. Pian olivat myös pojat ympärilläni. Yksi heistä pyysi minua näyttämään mitä tein. Näytin heille äidin kuvaa. Naurun remakka. Laskin puhelimen alas ja yritin entistä kovemmin taistella kyyneliä vastaan. ”Kuka toi on?” Inga kysyi ivalliseen sävyyn. ”Äiti”, vastasin hiljaa. Uusi naurun remakka. ”Ei yhtään ihme, että oot noin ruma. Kato nyt mutsiiski”, eräs pojista ilkkui. Yksi kyynel pääsi karkaamaan silmäkulmastani. Olin muuttanut tänne sairaalasta päästyäni. Minun oli pitänyt muuttaa mummolleni, koska en saanut asua vielä yksin. Olin joutunut tähän uuteen kouluun. Toisaalta oli ollut helpottavaa tulla uuteen kouluun, jossa kukaan ei tiedä mitään taustoistani eikä voinut sääliä minua. En kaivannut sääliä. Kukaan täällä ei tiennyt viime vuoden tapahtumista. Tunsin kivun päänahassani. Yksi pojista piti minua hiuksista ja Inga tenttasi minua miksi äitini ei ikinä hakenut minua koulusta tai ollut kanssani kaupassa. Oliko hän alkoholisti tai vaikka narkkari? Se oli liikaa minulle. Purskahdin itkuun. Ote hiuksistani irtosi ja kaikki hiljenivät. Silloin se tapahtui. Kerroin heille. Pahimmille kiusaajilleni mitä oli tapahtunut. Kaikki pysyivät hiljaa. Kukaan muu ei liikkunut kuin Inga. Hän tuli viereeni ja katsoi kuvaa. Hän tarttui käteeni ja pyysi anteeksi. Pian myös poikien kädet laskeutuivat vuorotellen olalleni ja he pyysivät minulta anteeksi yksitellen. He todella olivat pahoillaan.

         

Siitä hetkestä asti minulla on ollut ystäviä uudessa koulussani. Heistä tuli ystäviäni. Nykyään istumme samalla penkillä katsellen kuvia vanhemmistani ja naureskelemme hauskoille kuville. Meistä on tullut tiivis porukka. Heistä on tullut minulle uusi perhe. 

Likainen

Tunnen kuinka kynteni painuvat vasten kämmenen ihoa. Painan lujempaa. Puristan käsiäni nyrkkiin niin lujaa kuin pystyn. Koko kehoni vavahtelee. Tunnen aina vain uudestaan ja uudestaan ne kädet kehollani. Haistan hänen partavetensä tuoksun, hänen työpaikan hajun. Kuulen hänen raskaan hengityksensä. Aistin kaiken ympärilläni tapahtuvan jokaisella aistillani. Tunnen kuinka kynteni alkavat painumaan läpi ihosta. Puren hampaita yhteen ja puristan silmäni kiinni.

          Havahdun hereille. Olen hiestä märkä, mutta minulla on silti kylmä. En voisi liikkua sängystä mihinkään. Makaan peiton alla hiljaa, hiiren hiljaa. Käännän kylkeäni. Katson ikkunasta pihalle. Vastapäisessä kerrostalossa ei vielä pala valot. On siis yö edelleen. Yritän haparoida kännykkää käteeni, mutten löydä sitä. Huomaan sen pudonneen lattialle. Se on liian kaukana. En uskalla poimia sitä.  Tunnen kuinka käteni tärisevät ja mahani on sekaisin pelosta. Yritän puristaa käteni nyrkkiin niin, että saisin tärinän loppumaan, mutta se ei onnistu. Tunnen kuristavan tunteen kurkussani, tunnen kuinka pala nousee kurkussani aina vain ylemmäs ja ylemmäs. Lopulta purskahdan hysteeriseen itkuun. Vedän peiton tiukemmin ympärilleni ja kaivaudun sen alle. Itken hiljaa. En voi itkeä ääneen. Ikinä ei tiedä kuunteleeko joku.

          Vilkuilen taakseni. Tihennän askeleitani ja pian huomaan jo juoksevani. Täytyy päästä äkkiä pois. Juoksen kotiin minkä jaloistani pääsen. Kyyneleet valuvat poskilleni ja ahdistus kasvaa sisälläni voittamattoman suureksi. Se on kuin suuri peto, joka saa nieltyä jokaisen osan minusta sisälleen. Niin suuri peto, etten voi pärjätä sille yksin. Hikikarpalot nousevat otsalleni. Pyyhin ne nopealla käden liikkeellä pois. Vielä on matkaa kotiin. En voi nyt antaa periksi.

            Vajoan lattialle istumaan. Vapina yltyy ja saa koko kehoni vavahtelemaan. Yritän päästä ylös. Jalkani eivät kanna. Itken ja huudan. En kestä tätä enää. Annan kaiken itkun tulla sisältäni ja parun niin lujaa kuin ikinä pystyn. Olen rikottu. En voi enää ikinä olla normaali. Olen likainen. Lyön päätäni seinään. Revin hiuksiani ja huudan. Miksi, miksi olin niin tyhmä. Miksi luotin jälleen kerran? Miksi juuri minä? Hengitykseni muuttuu katkonaiseksi. En saa henkeä ja joudun kakomaan. Vihaan kehoani.

            Katson itseäni peilistä. Sieltä katsoo takaisin tyttö ruskeine silmineen. Ruskea pitkä tukka ulottuu vyötärölle asti. Pienet laineet hiuksissa tekevät niistä kuin nuken hiukset. Tytön kauniit kasvot. Korkeat poskipäät ja kaunis hymykuoppa oikeassa poskessa tekevät hänestä nuken näköisen. Hänen yllään oleva punainen mekko syleilee jokaista pientäkin yksityiskohtaa tytön kehossa. Hän näyttää kauniilta. Havahdun ajatuksistani ja näen peilikuvani. Viha ja raivo tuota ihmistä kohtaan leimahtavat liekkeihin ja heitän korurasian päin peiliä. Peili hajoaa tuhansiksi pirstaleiksi. Revin punaisen mekon päältäni ja revin hiuksiani. Huomaan pöydällä lojuvat sakset. Otan ne mitään ajattelematta käteeni ja leikkaan hiuksistani kymmenen senttiä pois. Leikkaan itselleni otsatukan ja lyhennän hiuksiani niin paljon että ne ulottuvat vain vähän hartioiden yli. Vedän ylleni t-paidan ja hupparin, löysät farkut ja tennarit. Kerään hiukseni ponin hännälle ja nostan repun selkään. Aika lähteä.

            Miksi se seuraa minua? Miksi se ajatus seuraa minua joka paikkaan? Miksei sille voi vain kääntää selkää? Vihaan itseäni. Vihaan sitä ihmistä, joka tämän aiheutti. Vihaan koko maailmaa. Inhoan sitä kummajaista joka katsoo  takaisin katsoessani peiliin. Minusta huomaa sen. Olen rikottu, sotkettu ja liattu. En saa itseäni puhtaaksi vaikka kävisin kokoajan suihkussa. En vaikka heittäisin kaikki vaatteeni roskiin ja ostaisin uudet. En vaikka leikkaisin koko tukkani pois ja kasvattaisin uuden. En vaikka tekisin mitä. Tätä asiaa en pääse pakoon. Minun on vain elettävä tämän asian kanssa. Minut on hajotettu lopullisesti. Olen likainen ja ruma. Turha ihminen. Olen turtunut kaikkeen siihen mitä minulle on tehty. Mikään ei enää tunnu pahalta. Olen vain kuori.

Älä pelkää kiusattuni - viides luku

Painoin kuvaketta, jossa luki ”TORKKU”. Tiesin myöhästyväni, mutta olo tuntui niin raskaalta, ettei ylös nouseminen miellyttänyt. Kolmen minuutin kuluttua kelloni soisi jälleen. Katsahdin sänkyäni vastapäätä olevalle seinälle. Silmiini osui kuva Jalista, joka hymyili leveää hymyään. Silmien ympärille muodostui pienet naururypyt. Hymyilin Jalille takaisin ja nousin sängystä. Vetäisin aamutakin päälleni ja kävelin keittiöön. Isä oli jo lähtenyt töihin. Pöydällä oli lappu, jossa hän kertoi pääsevänsä viideltä töistä. Jääkaapissa olisi minulle ruokaa valmiina. Otin jääkaapista avatun jogurtti purkin ja kaadoin sitä vihreään kulhoon. Nappasin myslipaketin sivupöydältä ja kaadoin sitä huolimattomasti jogurtin sekaan. Osa myslistä putosi lattialle ja koirat syöksyivät syömään lattialle pudonneet murut.

         Oliko joku työntänyt kiviä tennareihini. Tuntui kuin ne olisi tehty tiilistä. Kurkkuani kuristi mitä lähemmäs koulua pääsin. Olin yksin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Näin jo kaukaa koulun punaisen tiiliseinän, jonka vierustalla oli tavanomainen porukka ysiluokkalaisia. Lähestyessäni porukkaa he huomasivat minut. Muutama poika lähti porukasta luokseni. He kävelivät uhkaavasti suoraa kohti. Puristin käteni nyrkkiin. Nyt en antaisi periksi. En voisi murtua. Olin päässyt jo niin pitkälle. Olin jo voiton puolella. Nostin leukaani hieman ja katsoin Kasperia suoraan silmiin. Näin hänen silmistään hänen tuntevan olevansa heikoilla. Hän yritti pitää katseensa kurissa, mutta pistin samalla mitalla takaisin. En laskenut katsettani niin kuin ennen. Suoristin selkäni ja sanoin: ”Mitä te siinä teette? Itse ajattelin lähteä tunnille, oletteko te tulossa”, kysyin pojilta. Kasperin suu avautui vastatakseen jotain, mutta meni pian takaisin kiinni. Hän kääntyi ympäri ja lähti kävelemään pääoville päin. Huomasin kuinka Kasperin mukana olleet pojat kyselivät ihmeissään mitä tapahtui. Ainoat sanat, jotka kuulin olivat: ”Hän kuuluu jengiimme.” Onnen kyynel poltteli silmäkulmassani, kun huomasin muidenkin kääntyvän minuun päin ja hymyilevän rohkaisevasti. Juoksin tyttöjen luo. Tunsin kuinka hän, naapurini, lapsuuteni paras

ystävä tuli viereeni ja tarttui käteeni. Hän kohottautui minua kohti ja kuiskasi korvaani: ”Anteeksi.”

Älä pelkää kiusattuni - neljäs luku

Kaikki oli tähän asti mennyt hyvin. Jali kulki joka aamu samaa matkaa kouluun kanssani ja vietimme päivät aina yhdessä. Muut oppilaat näyttivät hyväksyneen meidät, eikä minua oltu kiusattu neljään viikkoon. Se oli tähän mennessä ennätys. Olin joutunut kärsimään kiusaamisesta niin monta vuotta, että en osannut ollenkaan ymmärtää sitä, että oli vihdoin ja viimein tilanne jolloin minua ei kiusattu. Olin ollut viimeiset neljä viikkoa maailman onnellisin tyttö. Olin saanut paljon uusia ystäviä ja minulla oli oikeasti mukavaa koulussa. Aiemmin minua kiusanneet tytöt tulivat nyt kehumaan hienoa paitaani ja pojat heittivät kanssani läppää kiusoitellen. Tuntui, että olin viimeinkin normaali. Normaali yläaste ikäinen tyttö, jolla oli ystäviä. Minun elämäni suurin toive oli toteutunut.

          Kuulin koiran haukuntaa ovelta ja pian ovikello soi. Goljat alkoi haukkumaan ja juoksi ovelle. Se vikisi oven takana työntäen päätään oven rakoon. Juoksin avaamaan, ovella minua odottivat Jali ja Lotus. Oven auetessa Lotus ryntäsi sisään ja lähti juoksemaan Goljatin kanssa ympäri olohuonetta. Jali katsoi minua hymyillen ja levitti kätensä. Minä astelin hänen luokseen ja Jali kietoi kätensä ympärilleni. ”Kiva nähdä sua”, hän kuiskasi korvaani. Minua alkoi huvittaa: ”Hölmö, eihän siitä ole kuin kaksi tuntia, kun viimeksi näimme.” Jali naurahti ja työnsi minut hieman kauemmaksi. ”Tulin kertomaan erään asian”, hän sanoi vakavoituen. Yhtäkkiä minua alkoi pelottamaan ja irrottauduin Jalista. Astelin sisälle Jalin tullessa perässäni. Istuimme olohuoneen sohvalle. Goljat ja Lotus taistelivat sohvan vieressä Goljatin uudesta luusta, jonka isä oli hänelle hankkinut. ”Me lähdemme Fuengirolaan”, Jali sanoi. ”Espanjaan. Minun isovanhempieni luo. Mummi

on sairastunut, hänet kuljetetaan Suomeen, mutta jonkun täytyy hoitaa mummin ja vaarin eläimiä sen aikaa, kunnes ne saadaan kuljetettua myös tänne.” Minä hymyilin helpottuneena. ”Mutta sehän voi olla mukavaakin. Toivottavasti mummosi paranee”, vastasin ja laskin käteni Jalin kädelle. ”Milloin lähdette?” Jali painoi päänsä. ”Ylihuomenna”, hän vastasi vaitonaisesti. Vasta silloin tajusin. Joutuisin menemään yksin kouluun. Joutuisin olemaan aivan yksin. Jali ei olisi turvanani. ”Halusin heti kertoa, kun sain tietää, siksi tulin näin yllättäen. Äiti käski kysyä voisitko hoitaa Lotusta matkamme ajan.” Minä nyökkäsin, mutta jännitys kasvoi sisälläni. Toisaalta luotin, että minulla oli nyt uusia ystäviä joiden kanssa voisin olla, mutta silti se olisi eri asia. Joutuisin pärjäämään yksin Jalin ollessa poissa. Jännitykseni alkoi muuttua ennen aikaiseksi ikäväksi. Olimme nähneet Jalin kanssa päivittäin miltei kahden kuukauden ajan. Miten osaisin olla ilman häntä? Jali huomasi surullisen ilmeeni ja veti minut kainaloonsa. ”Kyllä sinä pärjäät. Ei mitään hätää”, hän sanoi silitellen hiljaa hiuksiani. Pääni lepäsi Jalin sylissä ja käteni olivat kiedottu hänen polvensa ympärille. Tunsin kuinka Jalin sormet liikkuivat hiuksillani, tarttuen välillä kiinni takkuihin. ”Minusta tuntuu, että rakastan sinua”, Jali sanoi hiljaa. En ollut uskoa korviani. Nousin ylös ja katsoin suoraan Jalin tummiin silmiin. Hän oli vakavissaan, sen näki hänen silmistään. Nostin käteni Jalin niskan taakse ja hivutin sitä hiljaa kohti poskea. ”Minäkin taidan rakastaa sinua”, vastasin hiljaa. Jali kietoi kätensä ympärilleni ja pian otsamme koskettivat toisiaan, sitten nenät. Pikkuhiljaa huulemme lähestyivät toisiaan. Tunsin Jalin huulet huulillani ja käteni eksyi Jalin hiuksien sekaan. Huulemme tanssivat toistensa kanssa. Tunsin perhosten lepattavan vatsassani ja puristin Jalia entistä tiukemmin itseäni vasten. En olisi ikinä halunnut lähteä siitä. Irrottautuessamme Jali suuteli ohi mennen otsaani. Minä nostin katseeni kohti Jalin silmiä. Hänen silmistään paistoi onnellisuus ja huulilla karehti hymy. Olin maailman onnellisin tyttö.
           ”No niin, pidäthän huolta Lotuksesta”, Jalin äiti sanoi vielä ovelta muistutukseksi. Minä myötäilin ja lupasin hänelle pitää siitä yhtä hyvää huolta kuin Goljatista. Molemmat koirat istuivat vierelläni kuin vakuuttaakseen Jalin äidin. Jali oli jo laittanut kengät jalkaan mutta palasi vielä luokseni. Hän veti minut syleilyynsä. Minä halasin Jalia niin lujaa kuin pystyin. Hetken päästä Jali irrottautui minusta ja nosti leukani ylöspäin nähdäkseni suoraan hänen silmiinsä. Hän suuteli minua hellästi ja kertoi rakastavansa minua. Minä kiedoin vielä käteni hänen ympärilleen hänen suudellessaan otsaani. Hänen irrottautuessaan minulla oli itku lähellä. Nieleskelin ja yritin hymyillä. Jali halasi vielä Lotusta ja käski sen totella minua. Sitten hän käveli ovelle ja katosi ovesta. Kyyneleet alkoivat virtaamaan pitkin poskiani. Tunsin Lotuksen tulevan lähemmäs minua ja nojaavan itsensä minua vasten. Olin nyt aivan yksin.

Jalaton - seitsemäs luku

Nauru kupli sisälläni, kun juttelin ystävieni kanssa sairaalan etupihalla. Ystävät kertoilivat tarinoita kesältä ja siitä miten jännitti mennä kouluun. Toisaalta minua harmitti. Jäisin kaikesta kivasta paitsi. Toisaalta taas olin onnellinen, olin niin onnellinen, etten ollut pysyä nahoissani. Nauroin ensimmäisiä kertoja onnettomuuden jälkeen. Se tuntui puhdistavalta. Olo tuntui kevyeltä ja raikkaalta. Hymyilin kilpaa auringon kanssa.

           Kun ystäväni olivat lähteneet ja makasin jälleen sängylläni katsoen tuttua julistetta seinällä, tein suuren päätöksen. Minä en jäisi masentumaan sängyn pohjalle. Minun olisi parannuttava. Pyörätuoli tuntui niin lopulliselta. Kuin olisin kahlittu kulkemaan se mukanani joka paikkaan. En halunnut sellaista tulevaisuutta, en minä ollut sitä koskaan halunnut. Yhtäkkiä näin sivusilmällä pienen pojan istuvan tuolilla sänkyni vieressä. Hän katsoi minua hymyillen. Minä hymyilin takaisin. Pojan jalat olivat ristissä hänen edessään ja hän hypisteli varpaitaan. ”Mitäs sinä täällä teet?” kysyin häneltä ihmetellen. ”Piditkö yllätyksestäni?” Pikku-Jani kysyi takaisin. Katsoin häntä kummastuneena, mistä yllätyksestä hän puhui? Hetken pohdinnan jälkeen ymmärsin. Pikku-Janilla oli sormensa pelissä siinä ystävien tapaamisessa. Naurahdin yllättyneenä ja ojensin käteni kohti Jania. ”Kiitos”, olin hetken hiljaa. ”Ystävä”, jatkoin. Jani naurahti ja kosketti kättäni. Miten oli mahdollista tuntea hänet fyysisesti jos hän ei oikeasti ollut siinä? Hänenhän piti olla vain enkeli. Eihän hän pystyisi koskettamaan. Silti hän kosketti. Se tuntui mukavalta. Ei ollut mitään väliä mikä tai kuka hän oli. Minulla oli vihdoin oikeasti joku tukenani täälläkin.

            Siitä päivästä lähtien ystäväni kävivät päivittäin luonani päivittämässä uutisensa. Anni kertoi kuinka oli tavannut maailman suloisimman pojan. Hän ei vain uskaltanut pyytää häntä kaverikseen Facebookissa. Kuulin kaiken hänen hymystään, hiuksistaan ja luonteestaan. Minua nauratti Annin kriisit. Janikin kävi useasti. Hän toi minulle suklaata ja elokuvia. Monesti makasimme sängylläni kaksin ja katsoimme elokuvia. Jani piti minua kainalossaan, että mahduimme molemmat makaamaan sängyllä. Eräänä iltana Jani järjesti minulle yllätyksen. Hän toi ystävieni kanssa meille paljon herkkuja ja elokuvia ja pidimme yhdessä vanhan kunnon leffaillan. Kaikki se negatiivisuus oli alkanut pikkuhiljaa katoamaan elämästäni. Olin positiivisempi ja hymyilin. Pääsin joka päivä käymään ulkona pyörätuolillani hoitajan kanssa. En ennen tiennyt, että niinkin pienestä asiasta voisi nauttia. Se miten linnut lauloivat ja luonto muuttui eri sävyihin syksyn tullessa.

           Olin koko päivän odottanut Janin tuloa käymään luonani ja jonkun ihmeellisen asian takia mahaani lennähti perhosia, kun huomasin kellon lyövän kaksi. Nyt Jani pääsisi koulusta ja lähtisi luokseni. Minut oli siirretty osastolle, jossa oli lähes vapaat vierailuajat. Jani ja muut pääsisivät käymään luonani useammin kuin aiemmin ja pystyin liikkumaan itsekin vapaammin. Fysioterapeutin kanssa olimme harjoitelleet säännöllisesti pyörätuolilla kulkemista ja kuntouttaneet makaamisesta surkastuneita lihaksiani. Nyt en enää tarvinnut niskatukea istuessani pyörätuolissa. Olin saanut paljon voimiani takaisin ja oloni tuntui paljon paremmalta. Olin niin ajatuksissani, etten huomannut Janin ilmestyvän huoneeseen. Hänellä oli suuri ruusukimppu kädessään. Punaisia ruusuja valtava määrä. Hän piti kukkia kasvojensa edessä ja huomatessani hänet hän laski hiljaa kukat kasvojensa edestä ja hymyili leveästi. ”Muistinko oikein? Punaisia ruusuja?” hän kysyi virnuillen. Kyllä, hän oli muistanut aivan oikein. Rakastin punaisia ruusuja. Hymyilin Janille ja hän tuli viereeni. Hän halasi minua lämpimästi ja siirtyessään sängyn laidalle istumaan huomasin hänen mukanaan olleen kassin. Mielenkiintoni heräsi ja osoitin kassia kysyvästi. Jani nosti kassin sängylle salaperäisesti hymyillen. Hän alkoi kaivamaan kassia. Ensin sieltä tuli esiin kamera. Seuraavaksi minun suosikki mekkoni. Valkoinen polvimittainen tyllimekko. Minulla oli ollut se päällä rippijuhlissani. ”Me lähdetään kuvaamaan”, Jani totesi pidettyään minua riittävän pitkään jännityksessä. Minä en voinut uskoa korviani. En halunnut olla mikään rampa pyörätuolissa. Halusin kävellä niin kuin muutkin. Halusin kävellä avojaloin nurmikolla, tuntea aamukasteen varpaideni alla ja nauttia jokaisesta hetkestä.