Elämän pilvet

Kävelen hiljaa sisäpihan rappusia ylös. Ajattelen mennyttä kesää, tapaamiani ihmisiä, onnellisia hetkiä. Tajuan olevani erittäin onnekas. Minulla on vielä koko elämä edessä toteuttaa unelmia ja haaveita. Haluan elää hetkessä ja tehdä juuri niitä asioita mistä itse pidän. Aiemmin en ole tajunnut onneani. En ole ymmärtänyt sitä mitä kaikkea olen saanut. Hyvin usein muistan vain huonot asiat mitä elämässäni on tapahtunut. Miksi on niin vaikeaa nauttia niistä asioista, joita itsellä on? Miksi aina pitää yrittää saada vielä vähän enemmän? Kävelen puutarhakeinun ohi, joka on keskellä pientä puutarhaa koristamassa muuten niin tylsän näköistä sisäpihaa. Keinussa istuu mummo. Hän näyttää vanhalta ja vuodet ovat piirtäneet uurteita hänen kasvoilleen. Hän istuu siinä ja katselee pois lipuvia pilviä. Hetken mielijohteesta käännyn takaisin ja menen mummon luo. Hän kääntää katseensa minuun ja hymyilee lämpimästi. Kysyn saako häneen viereen istua ja huomaan hänen ilahtuvan. Hän taputtaa kädellään tyhjää kohtaa vieressään ja istun siihen. Mummo on pieni ja heiveröinen. Hänen hiuksensa ovat vitivalkoiset ja hänen silmistään paistaa sanoin kuvaamaton tyhjyys ja ikävä. Istumme hiljaa vieretysten keinun keinahdellessa hiljaa edes takaisin.

         Pian mummo alkaa puhumaan. Hän kertoo lapsuudestaan, jolloin hän eli suuren perheen keskellä maalla. He asuivat maatilalla, jossa heidän äidillään oli lehmiä, joita hän lypsi aamuisin ja iltaisin. Maidosta osa käytettiin kotona leipomiseen ja osa jätettiin juotavaksi. Yli jäänyt maito vietiin naapureihin, joissa isännät olivat sodassa. Monissa perheissä nähtiin niihin aikoihin nälkää, mutta he olivat onnekkaita. Heillä riitti ruokaa, joka päivälle ja he halusivat antaa siitä myös muille. Joka aamu tämä pieni kihara tukkainen tyttö lähti veljensä kanssa viemään naapureille maitoa ja leipää. Jokaisen tuvan portaille jätettiin tonkka, jossa oli maitoa ja kori, jossa oli kaksi leipää. Useat ihmiset olivat joutuneet luopumaan eläimistään, kun heillä ei ollut mahdollisuutta pitää niitä enää isäntien lähdettyä sotaan. Tämä pieni kylä kuitenkin piti yhtä. Yhdestä talosta saatiin jauhoja, toisesta lihaa, kolmannesta maitoa. Niillä pidettiin koko kylä hengissä.

         Sodan jälkeen perheen isä palasi kotiin ja alettiin miettimään tulevaisuutta. Vanhemmat halusivat tytön jatkavan tilaa, mutta tyttö ei itse ajatellut samalla tavalla. Hän halusi muuttaa kaupunkiin ja mennä virkamiehen kanssa naimisiin. Pian täysi-ikäisyyden saavutettuaan tyttö lähti kotoa uudelle paikkakunnalle. Hän muutti tätinsä luo kaupunkiin, jossa hän pääsi sairaalaan töihin. Tyttö oppi paljon uusia asioita ja pian hän lähti myös opiskelemaan. Hän opiskeli sairaanhoitajaksi.

           Tyttö oli aina pitänyt laulamisesta ja musisoinnista. Kotona heillä oli ollut vanha piano, jota hän oli opetellut soittamaan. Kaupungissa asuessaan hän kävi kirkolla soittamassa pianoa ja opettelemassa urkujen soittoa. Kerran siellä ollessaan hän tapasi kirkon uuden kanttorin. Pitkän ja komea nuoren miehen, joka oli ystävällinen ja kohtelias. Ystävyys syveni rakkaudeksi ja heidät vihittiin kesällä. He saivat yhden lapsen, pojan. Miehen käydessä töissä oli äiti pojan kanssa kotona. Pian kuitenkin pojan täytettyä vuoden, hänet vietiin päivähoitoon ja äiti jatkoi työskentelyä sairaanhoitajana. Vuodet vierivät ja poika kasvoi aikuiseksi. Hän seurasi isänsä jalan jälkiä ja kouluttautui kanttoriksi.

            Eräänä syksynä selvisi, että mies sairasti syöpää. Sen ajan välineillä ei ollut mahdollista parantaa jo pitkälle edennyttä syöpää. Mies kuoli talvella. Tyttö jäi yskin ja muutti palvelutaloon. Siellä hän sai pienen kaksion, jossa oli keittiö, olohuone ja pieni makuuhuone. Siellä hän istui päivisin ja luki lehteä. Hän kaipasi sitä aikaa, jolloin hän vielä pystyi maalaamaan, neulomaan ja kirjoittamaan. Nykyään se ei enää onnistunut. Kädet tärisivät maalatessa, puikot eivät enää pysyneet käsissä eikä näkö enää antanut mahdollisuuksia tehdä tarkkuutta vaativaa työtä.

            Nyt tyttö istuu puutarhakeinussa ja katselee pilviä. Ne tuovat mieleen elämän kulun. Ne vain kulkevat eteenpäin, joutuvat välillä myllerryksiin ja lopuksi ne satavat maahan. Mummo viittaa erästä pilveä. ”Minä olen tuo pilvi, se odottaa milloin se vain sataa pois.”