Nauru kupli sisälläni, kun juttelin ystävieni kanssa
sairaalan etupihalla. Ystävät kertoilivat tarinoita kesältä ja siitä miten
jännitti mennä kouluun. Toisaalta minua harmitti. Jäisin kaikesta kivasta
paitsi. Toisaalta taas olin onnellinen, olin niin onnellinen, etten ollut pysyä
nahoissani. Nauroin ensimmäisiä kertoja onnettomuuden jälkeen. Se tuntui
puhdistavalta. Olo tuntui kevyeltä ja raikkaalta. Hymyilin kilpaa auringon
kanssa.
Kun
ystäväni olivat lähteneet ja makasin jälleen sängylläni katsoen tuttua
julistetta seinällä, tein suuren päätöksen. Minä en jäisi masentumaan sängyn
pohjalle. Minun olisi parannuttava. Pyörätuoli tuntui niin lopulliselta. Kuin
olisin kahlittu kulkemaan se mukanani joka paikkaan. En halunnut sellaista
tulevaisuutta, en minä ollut sitä koskaan halunnut. Yhtäkkiä näin sivusilmällä
pienen pojan istuvan tuolilla sänkyni vieressä. Hän katsoi minua hymyillen.
Minä hymyilin takaisin. Pojan jalat olivat ristissä hänen edessään ja hän
hypisteli varpaitaan. ”Mitäs sinä täällä teet?” kysyin häneltä ihmetellen.
”Piditkö yllätyksestäni?” Pikku-Jani kysyi takaisin. Katsoin häntä
kummastuneena, mistä yllätyksestä hän puhui? Hetken pohdinnan jälkeen ymmärsin.
Pikku-Janilla oli sormensa pelissä siinä ystävien tapaamisessa. Naurahdin yllättyneenä
ja ojensin käteni kohti Jania. ”Kiitos”, olin hetken hiljaa. ”Ystävä”, jatkoin.
Jani naurahti ja kosketti kättäni. Miten oli mahdollista tuntea hänet
fyysisesti jos hän ei oikeasti ollut siinä? Hänenhän piti olla vain enkeli.
Eihän hän pystyisi koskettamaan. Silti hän kosketti. Se tuntui mukavalta. Ei
ollut mitään väliä mikä tai kuka hän oli. Minulla oli vihdoin oikeasti joku
tukenani täälläkin.
Siitä päivästä lähtien ystäväni kävivät
päivittäin luonani päivittämässä uutisensa. Anni kertoi kuinka oli tavannut
maailman suloisimman pojan. Hän ei vain uskaltanut pyytää häntä kaverikseen
Facebookissa. Kuulin kaiken hänen hymystään, hiuksistaan ja luonteestaan. Minua
nauratti Annin kriisit. Janikin kävi useasti. Hän toi minulle suklaata ja
elokuvia. Monesti makasimme sängylläni kaksin ja katsoimme elokuvia. Jani piti
minua kainalossaan, että mahduimme molemmat makaamaan sängyllä. Eräänä iltana
Jani järjesti minulle yllätyksen. Hän toi ystävieni kanssa meille paljon
herkkuja ja elokuvia ja pidimme yhdessä vanhan kunnon leffaillan. Kaikki se
negatiivisuus oli alkanut pikkuhiljaa katoamaan elämästäni. Olin positiivisempi
ja hymyilin. Pääsin joka päivä käymään ulkona pyörätuolillani hoitajan kanssa.
En ennen tiennyt, että niinkin pienestä asiasta voisi nauttia. Se miten linnut
lauloivat ja luonto muuttui eri sävyihin syksyn tullessa.
Olin koko
päivän odottanut Janin tuloa käymään luonani ja jonkun ihmeellisen asian takia
mahaani lennähti perhosia, kun huomasin kellon lyövän kaksi. Nyt Jani pääsisi
koulusta ja lähtisi luokseni. Minut oli siirretty osastolle, jossa oli lähes
vapaat vierailuajat. Jani ja muut pääsisivät käymään luonani useammin kuin
aiemmin ja pystyin liikkumaan itsekin vapaammin. Fysioterapeutin kanssa olimme
harjoitelleet säännöllisesti pyörätuolilla kulkemista ja kuntouttaneet
makaamisesta surkastuneita lihaksiani. Nyt en enää tarvinnut niskatukea
istuessani pyörätuolissa. Olin saanut paljon voimiani takaisin ja oloni tuntui
paljon paremmalta. Olin niin ajatuksissani, etten huomannut Janin ilmestyvän
huoneeseen. Hänellä oli suuri ruusukimppu kädessään. Punaisia ruusuja valtava
määrä. Hän piti kukkia kasvojensa edessä ja huomatessani hänet hän laski hiljaa
kukat kasvojensa edestä ja hymyili leveästi. ”Muistinko oikein? Punaisia
ruusuja?” hän kysyi virnuillen. Kyllä, hän oli muistanut aivan oikein. Rakastin
punaisia ruusuja. Hymyilin Janille ja hän tuli viereeni. Hän halasi minua
lämpimästi ja siirtyessään sängyn laidalle istumaan huomasin hänen mukanaan
olleen kassin. Mielenkiintoni heräsi ja osoitin kassia kysyvästi. Jani nosti
kassin sängylle salaperäisesti hymyillen. Hän alkoi kaivamaan kassia. Ensin sieltä
tuli esiin kamera. Seuraavaksi minun suosikki mekkoni. Valkoinen polvimittainen
tyllimekko. Minulla oli ollut se päällä rippijuhlissani. ”Me lähdetään
kuvaamaan”, Jani totesi pidettyään minua riittävän pitkään jännityksessä. Minä
en voinut uskoa korviani. En halunnut olla mikään rampa pyörätuolissa. Halusin
kävellä niin kuin muutkin. Halusin kävellä avojaloin nurmikolla, tuntea
aamukasteen varpaideni alla ja nauttia jokaisesta hetkestä.
