Tunnen kuinka kynteni painuvat vasten kämmenen ihoa. Painan
lujempaa. Puristan käsiäni nyrkkiin niin lujaa kuin pystyn. Koko kehoni
vavahtelee. Tunnen aina vain uudestaan ja uudestaan ne kädet kehollani. Haistan
hänen partavetensä tuoksun, hänen työpaikan hajun. Kuulen hänen raskaan
hengityksensä. Aistin kaiken ympärilläni tapahtuvan jokaisella aistillani.
Tunnen kuinka kynteni alkavat painumaan läpi ihosta. Puren hampaita yhteen ja
puristan silmäni kiinni.
Havahdun
hereille. Olen hiestä märkä, mutta minulla on silti kylmä. En voisi liikkua
sängystä mihinkään. Makaan peiton alla hiljaa, hiiren hiljaa. Käännän kylkeäni.
Katson ikkunasta pihalle. Vastapäisessä kerrostalossa ei vielä pala valot. On
siis yö edelleen. Yritän haparoida kännykkää käteeni, mutten löydä sitä.
Huomaan sen pudonneen lattialle. Se on liian kaukana. En uskalla poimia
sitä. Tunnen kuinka käteni tärisevät ja
mahani on sekaisin pelosta. Yritän puristaa käteni nyrkkiin niin, että saisin
tärinän loppumaan, mutta se ei onnistu. Tunnen kuristavan tunteen kurkussani,
tunnen kuinka pala nousee kurkussani aina vain ylemmäs ja ylemmäs. Lopulta
purskahdan hysteeriseen itkuun. Vedän peiton tiukemmin ympärilleni ja kaivaudun
sen alle. Itken hiljaa. En voi itkeä ääneen. Ikinä ei tiedä kuunteleeko joku.
Vilkuilen
taakseni. Tihennän askeleitani ja pian huomaan jo juoksevani. Täytyy päästä
äkkiä pois. Juoksen kotiin minkä jaloistani pääsen. Kyyneleet valuvat
poskilleni ja ahdistus kasvaa sisälläni voittamattoman suureksi. Se on kuin suuri
peto, joka saa nieltyä jokaisen osan minusta sisälleen. Niin suuri peto, etten
voi pärjätä sille yksin. Hikikarpalot nousevat otsalleni. Pyyhin ne nopealla
käden liikkeellä pois. Vielä on matkaa kotiin. En voi nyt antaa periksi.
Vajoan lattialle
istumaan. Vapina yltyy ja saa koko kehoni vavahtelemaan. Yritän päästä ylös.
Jalkani eivät kanna. Itken ja huudan. En kestä tätä enää. Annan kaiken itkun
tulla sisältäni ja parun niin lujaa kuin ikinä pystyn. Olen rikottu. En voi
enää ikinä olla normaali. Olen likainen. Lyön päätäni seinään. Revin hiuksiani
ja huudan. Miksi, miksi olin niin tyhmä. Miksi luotin jälleen kerran? Miksi
juuri minä? Hengitykseni muuttuu katkonaiseksi. En saa henkeä ja joudun
kakomaan. Vihaan kehoani.
Katson itseäni
peilistä. Sieltä katsoo takaisin tyttö ruskeine silmineen. Ruskea pitkä tukka
ulottuu vyötärölle asti. Pienet laineet hiuksissa tekevät niistä kuin nuken
hiukset. Tytön kauniit kasvot. Korkeat poskipäät ja kaunis hymykuoppa oikeassa
poskessa tekevät hänestä nuken näköisen. Hänen yllään oleva punainen mekko
syleilee jokaista pientäkin yksityiskohtaa tytön kehossa. Hän näyttää
kauniilta. Havahdun ajatuksistani ja näen peilikuvani. Viha ja raivo tuota
ihmistä kohtaan leimahtavat liekkeihin ja heitän korurasian päin peiliä. Peili
hajoaa tuhansiksi pirstaleiksi. Revin punaisen mekon päältäni ja revin
hiuksiani. Huomaan pöydällä lojuvat sakset. Otan ne mitään ajattelematta
käteeni ja leikkaan hiuksistani kymmenen senttiä pois. Leikkaan itselleni
otsatukan ja lyhennän hiuksiani niin paljon että ne ulottuvat vain vähän
hartioiden yli. Vedän ylleni t-paidan ja hupparin, löysät farkut ja tennarit.
Kerään hiukseni ponin hännälle ja nostan repun selkään. Aika lähteä.
Miksi se
seuraa minua? Miksi se ajatus seuraa minua joka paikkaan? Miksei sille voi vain
kääntää selkää? Vihaan itseäni. Vihaan sitä ihmistä, joka tämän aiheutti.
Vihaan koko maailmaa. Inhoan sitä kummajaista joka katsoo takaisin katsoessani peiliin. Minusta huomaa
sen. Olen rikottu, sotkettu ja liattu. En saa itseäni puhtaaksi vaikka kävisin
kokoajan suihkussa. En vaikka heittäisin kaikki vaatteeni roskiin ja ostaisin
uudet. En vaikka leikkaisin koko tukkani pois ja kasvattaisin uuden. En vaikka
tekisin mitä. Tätä asiaa en pääse pakoon. Minun on vain elettävä tämän asian
kanssa. Minut on hajotettu lopullisesti. Olen likainen ja ruma. Turha ihminen.
Olen turtunut kaikkeen siihen mitä minulle on tehty. Mikään ei enää tunnu
pahalta. Olen vain kuori.
