Ahdistus. Se valtaa taas mieleni enkä pääse pakoon. Yritän
nousta istumaan, mutta jälleen muistan, ettei minulla enää ole jalkoja.
Ahdistus kasvaa entistäkin suuremmaksi ja hengitykseni muuttuu haukkomiseksi.
Yritän hengittää rauhallisemmin ja rauhoitella itseäni, mutta en voi hallita
itseäni. Alan täristä. Tiedän tarvitsevani apua, mutta kukaan ei ole
lähettyvillä, enkä saa huudettua apua. En pysty liikuttamaan käsiänikään niin,
että saisin painettua hätänappia, jota kohti yritän vaivoin kurkotella. ”Et sä
siihen yllä”, kuuluu pienen lapsen ääni. Käännän katseeni viereistä sänkyä päin
ja näen jälleen uneni pojan makaamassa siinä. Haukon henkeäni ja katson häntä
peloissani. ”Mä oon Jani”, hän sanoo ja katsoo minua pitkään. En pysty enää hengittämään
ja tunnen kuinka pikkuhiljaa alan menettämään voimani ja tuuperrun sängylleni.
Kun herään on
jo ilta. Minulla on hengityslaite kasvoillani ja käteeni menee jälleen
tippaletku. Äiti makaa viereisellä sängyllä ja huomatessaan minun heränneen hän
nousee nopeasti pystyyn. ”Miten sä voit? Onks kylmä? Haluutko juotavaa?” Äiti
alkaa kyselemään. ”En äiti, emmä tarvii mitään. Mä oon ihan ok”, sanon ja
käännän katseeni yöpöydällä olevaan kuvaan. Siinä oleva pikkupoika katselee
minua edelleen sama ilme kasvoillaan, kuin pyörtyessäni. Kylmät väreet kulkevat
pitkin selkäpiitäni ajatellessani koko asiaa. Olin vähällä kuolla. En tiedä
mitä Jani haluaa, mutta tahdon ottaa siitä selvää.
Aamuauringon
säteet paistavat suoraan kasvoilleni herätessäni jälleen samasta huoneesta,
kuin monta monta kertaa aiemminkin. Jälleen sama vanha kulahtaneen sininen
verho estää auringon valon pääsyn sisään lähes kokonaan. Seinät ovat valkoiset
ja ainoa asia mikä koko huoneen seinillä on, on juliste jonka yläreunassa
lukee: ”Näetkö eteesi? Testaa näkösi!” Tuo samainen lause pyörii päässäni
päivästä toiseen nähdessäni tuon saman julisteen, joka ikinen päivä samassa
kohtaa ja yhtä monta kertaa. Ärsyyntyneenä käännän pääni toiseen suuntaan ja
säikähdän nähdessäni jälleen pikku-Janin viereisellä sängyllä. ”Aika hyvin
vedetty, eikö?” Hän sanoo virne huulillaan. ”Jaa mikä?” Kysyn mukamas
tylsistyneenä ja yritän leikkiä välinpitämätöntä. ”Se eilinen.
Mä painoin sitä
nappia, ettet sä kuollu”, hän sanoo ylpeä hymy huulillaan. ”Mikset sä vaan
voinu antaa mun kuolla? Eipä tarviis enää maata yksin tässä samassa sängyssä,
samojen asioitten pyöriessä ympärillä ja jäädessäni ihan yksin”, tiuskin
hänelle katsoen seinällä olevaa julistetta. Jani naurahtaa ja katsoo minua: ”Aiotko
luovuttaa noin helpolla? Mä en ainakaan. Kyllä sä vielä joskus kävelet jos
jaksat luottaa siihen ja teet paljon töitä sen eteen.” ”Mistä sä ton tiedät?”
Kysyn närkästyneenä ja yritän olla miettimättä kävelemistä, sillä se saa minut
vain ahdistumaan. ”Mäki opin uudelleen kävelemään”, Jani vastaa hiljaa katsoen
minua alta kulmien.
