Istun nurmella täyttäen puutarhaletkulla hevosten
juoma-astiaa. Berninpaimenkoirani Bamse istuu vieressäni seuraten veden
laskeutumista astiaan. Ei ollut montaakaan viikkoa siitä, kun toinen
hevosistani oli varsonut. Meille oli syntynyt pienen pieni kesävarsa,
suomenhevos tamma Leikko. Toinen hevoseni on shetlanninponi. Vanha lihava
ruuna, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Katselen kuinka pikkuvarsa loikkii
nurmella iloisesti. Sen emä seuraa vierestä tarkkaan. Se ei päästä pikkuista
hetkeksikään silmistään. Välillä varsa pysähtyy juomaan maitoa ja jatkaa
jälleen. Väsähtäessään se käy makuulle, jolloin shetlanninponini Rölli asettuu
sen toiselle puolelle ja varsan emä, Lilja, toiselle. Ne vahtivat sen unta. 
Ӏiti
missä sinä olet? ÄITI!” kuulen jonkun huutavan takanani. Katsahdan sinne.
Tyttäreni Olivia astelee luokseni yksi kissanpennuistamme sylissään. Hänen
vaaleat kiharat hiuksensa laskeutuvat hetken matkaa pitkin selkää. Olin tänäkin
aamuna letittänyt hänen hiuksensa, mutta hän ei ikinä ollut suostunut pitämään
hiuksiaan kiinni. Olivia ojensi kissaa minua kohti. ”Äiti minä olen päättänyt,
että tämä kissa on nimeltään Veikko”, hän kertoo minulle kirkkain lapsen
silmin. Katselen kissaa, joka makaa selällään Olivian sylissä. Se selvästi nauttii
siitä, että joku hellii sitä. Kissan oranssiraidallinen turkki kiiltelee
nätisti aurinkoa vasten. Tämä oli se pentu, joka jäi yksin, kun emo hylkäsi
sen. Joka yö heräsin tunnin tai kahden välein juottamaan sitä. Päivisin Olivia
on osannut itse juottaa sitä. Kissa on edelleenkin paljon pienempi muita
pentuja, mutta on silti todella reipas ja iloinen kaveri. Olivia tulee syliini
istumaan ja juttelee hiljaa kissalle kuinka sen pitäisi nyt nukkua, että
jaksaa vielä olla mukana monessa seikkailussa. Katselen hentoja käsiä, jotka
silittävät kissan pehmoista turkkia.
Katson vierestä, kun leiriläiset hakevat itselleen vuorotellen ruokaa. Leiriläisiä on
tällä kertaa viisi. Iloinen puheen sorina tauttaa keittiön tyttöjen jutellessa
päivän tapahtumista. ”Mulla kävi kans pikku kämmi tuolla pukkien kanssa”, sanoo
Amelie, joka on joukon nuorin, 12-vuotias ruotsalaistaustainen oranssipää. ”Se
toinen niistä pukeista oli jotenki päässy pois sieltä aitauksesta ja seiso
tossa aitan eessä mussuttaen noita kukkia. Mä sitten revin sitä siitä pois,
mutta ei se liikkunu senttiäkään. Yhtäkkii Olivia katos mun viereltä jonnekki ja ku se tuli takas ni sillä oli
joku naru mukana, jonka se laitto sen pukin kaulaan ja käski sen tulemaan
perässä. Tää kaveri nosti saman tien päänsä ja lähti kiltisti Olivian perään.
Mä nauroin niin paljon, ku Olivia on kolmevuotias ja saa eläimet tottelemaan
itteesä noi.” Minua hymyilytti. Kahdesta syystä; Olivia istui pöydän päässä
hymyillen niin, että hymykuopat paistoivat ja mieleeni tuli myös ajatus siitä,
miten äitini reagoisi nähdessään kukkapenkit tullessaan tänne viikonloppuna.
Hän oli juuri viikko sitten ollut luonamme ja laittanut ne kuntoon. Tähän
mennessä siellä oli käynyt jo poni, koira, pukki ja pari lammasta. Nauratti
pelkkä ajatuskin äidin ilmeestä. Onneksi äiti pitää puutarhassa työskentelystä.
Pehmeä
sänky tuntuu ihanalta rankan päivän jälkeen. Siirryn lähemmäs miestäni, Aaroa,
joka katselee ulkona taivaalla näkyviä tähtiä. ”Aaro”, sanon hiljaa. Aaro
kääntää katseensa minua kohti ja murahtaa saadakseen minut kertomaan asiani.
Hymyilen hänelle. Otan hänen kädestään kiinni ja asetan hänen kätensä
vatsalleni. ”Miten ois uus apulainen?” Kysyn hymyillen. Aaro nousee ylös
salaman nopeasti ja katsoo minua suoraan silmiini. ”Ootko sä? Siis tuleeko
meille? Saadaanko me vauva?” Hän ei meinaa millään uskoa tätä todeksi. Minä
vain hymyilen ja nyökkäilen kyyneleet silmissäni. Aaro painaa päänsä vatsalleni
ja sanoo sille: ”Kuules pikkukaveri, iskä on tosi onnellinen.” Näen hänen
silmäkulmassaan kiiltelevän kyyneleen ja pyyhin sen pois kädelläni. Onnen
kyynel.
