Jalaton - kuudes luku

Hoitaja laski ruoat vierelläni olevalle pöydälle ja asetti pienen purkin ruokieni viereen. Siinä oli kaksi valkoista tablettia. Olin joutunut syömään paljon lääkkeitä kipuihin ja huomasin kipujeni vähentyneen jo paljon.  En ollut vielä kertaakaan päässyt liikkumaan sängystäni onnettomuuden jälkeen. Lääkärit olivat kyllä puhuneet siitä, että pääsisin liikkumaan pyörätuolilla sairaalassa heti, kun kipuni olisivat hieman helpottaneet ja murtumat selkärangan alaosassa parantuneet. Olin viettänyt sairaalassa jo yli kuukauden hievahtamatta mihinkään suuntaan siitä samaisesta sängystä jossa edelleen olin, lukuun ottamatta röntgen- ja magneettikuvauksia joita minulle oltiin tehty. Tuntui kuin elämä olisi lipunut ohitse silmieni edessä. Muut viettivät hauskoja kesäloman viimeisiä päiviä miettien ensimmäisen koulupäivän asuja ja ostellen uusia koulutarvikkeita. Minä en pääsisi kouluun. Opiskelisin itsenäisesti niin paljon kuin mahdollista, joka tuntui minusta inhottavalta ajatukselta. Lähes yhtä inhottavalta kuin se, että istuisin koko loppuelämäni pyörätuolissa muiden nauttiessa elämästään. Se tuntui epäreilulta. En edelleenkään ymmärtänyt miksi juuri minulle täytyi käydä näin.

         ”Onko äiti paikalla? Lupasin ilmoittaa hänelle, kun tyttö pääsee pyörätuoliin ensimmäistä kertaa. Sekä hän, että äiti tarvitsevat toisiaan”, kuulin jonkun puhuvan oveni vieressä. Olin nukkunut jälleen kahden tunnin päiväunet ja olin menettänyt täysin ajantajuni. Kello oli kuusi. Vielä olisi tunti vierailuaikaa jäljellä. Joka ikinen päivä odotin kuulevani minulle olevan vieraita, mutta ei. Äiti vain, joka sai käydä luonani milloin tahansa. Olin saanut paljon kortteja, herkkuja ja kaikkea muuta pientä sälää sukulaisilta ja tuttavilta, jotka toivottivat pikaista paranemista. Pikaista? Se tuntui naurettavalta ajatukselta. Havahduin hereille mietteistäni, kun näin tutun lääkärin vierelläni. Hän oli alusta alkaen hoitanut minun asioitani ja pitänyt huolen kaikesta tarvittavasta. ”Miten minun prinsessani voi?” Hän kysyi minulta virnistäen. Siitä asti, kun olin herännyt ensimmäisen kerran sairaalassa oli hän kutsunut minua prinsessaksi. Hän vertasi minua Ruususeen, joka nukkui sata vuotta. Pieni hymynpoikanen ilmestyi suupieleeni, kun katsoin hänen virnistystään. Hänen nimensä oli Aatu. Jos olisin tavannut hänet jossain muualla kuin sairaalassa, olisin varmasti kuolannut ystävieni kanssa hänen peräänsä. Pitkä ja roteva niin sanottu miehekäs mies, jolla oli hauskat hymy kuopat ja parta ajeltu lyhyeksi sängeksi suun ympärille. Alkuun hän oli näyttänyt hieman pelottavalta, mutta ajan kuluessa olin oppinut huomaamaan, ettei hän ollut alkuunkaan pelottava. Suoraan sanoen hän vaikutti kiltiltä koulupojalta, toisin kuin eräs osaston hoitajista, joka hänkin oli mies, mutta täysin Aatun vastakohta. Häntä kutsuttiin Kaapiksi siitä syystä, että hän oli lähes tulkoon yhtä leveä kuin oviaukko ja todella pitkä. Hänellä ei tuntunut olevan minkäänlaista huumorintajua saati sitten positiivista elämän asennetta. Vaikka mikä minä olin positiivisesta elämän asenteesta puhumaan, kun itse olin vajonnut jonnekin syvään kuoppaan, josta ei tuntunut olevan pääsyä pois millään. ”Aviva, huhuu? Minne sä taas katosit?” Aatu kysyi ja katsoi minua sänkyni reunalta. ”Kuulitko ollenkaan mitä puhuin?” Katsahdin Aatuun ja vasta silloin huomasin pyörätuolin, joka oli hänen vierellään. Katsoin sitä ja sitten taas Aatua. ”Mitä sä sanoit? En tajunnu yhtään, että selitit jotain”, vastasin kiireesti ja yritin pitää kasvoni peruslukemilla. ”Sä pääset ensimmäistä kertaa pyörätuoliin”, Aatu vastasi hymyillen. Kasvoni valahtivat kalpeiksi ja tuntui kuin olisin vajonnut pimeyteen. Oliko minun pakko kohdata tulevaisuuteni juuri nyt, kun en ollut vielä läheskään valmis siihen.

         ”Hyvä, sattuuko? Pystytkö tukemaan päätäsi vai tarviitko siihen tuen?” Aatu kysyi asetellessaan minua pyörätuoliin. Minusta tuntui kuin olisin ollut pelkkä selkärangaton matelija, joka ei pystynyt edes pitämään päätään pystyssä. Tuntui, että voimat loppuivat siihen paikkaan, kun jouduin kannattelemaan päätäni. ”Kyllä mä tarviin tuen”, sanoin ja tunsin kyyneleen polttelevan silmäkulmassani. En halunnut tätä. En halunnut olla invalidi ja elää loppuelämääni tässä rumassa pyörätuolissa. Halusin vain juosta pakoon, mutta se oli tietenkin täysin mahdotonta, enhän minä enää ikinä kävelisi. Aatu sääti niskatuen oikealle korkeudelle ja siirtyi sitten eteeni. ”Miltä tuntuu?” Hän kysyi aivan kuin ei olisi nähnyt kyyneltä, joka vierähti poskelleni. ”Sattuuko mihinkään?” En kyennyt vastaamaan. Olo oli niin turta, etten kyennyt edes itkemään kunnolla. Huomasin äidin katselevan sivusta ja pidättelevän kyyneleitä. Hän tuli lähemmäs ja kyykistyi eteeni. ”Aviva. Me selvitään. Mä tuen sua”, hän sanoi hiljaa, melkein kuiskaten. Minä vain tuijotin eteeni ja yritin ajatella asioita positiivisesti, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. Äiti nousi ylös ja silitti hiuksiani. ”Haluatko lähteä pienelle kierrokselle?” Yritin nyökätä vastaukseksi, mutta se ei oikein onnistunut, joten vastasin vain pienellä hymyllä.

           Kuljimme äidin kanssa pitkin sairaalan käytäviä ja lopulta hän vei minut hissiin, joka kuljetti meidät ensimmäiseen kerrokseen. Ovien avautuessa katselin ympärilleni ja huomasin olevamme aulassa, josta pääsisi ulos. ”Äiti. Vie mut pihalle”, sanoin ja tunsin jonkun pienen liikahduksen sydämessäni. Voi miten kaipasinkaan raitista ulkoilmaa. Äiti työnsi minut rauhallisesti ulos erään penkin viereen ja istahti itse istumaan penkille. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja haistelin tuoksuja, jotka kulkeutuivat kesäisen tuulen mukana sieraimiini. Tunsin oloni paranevan heti huomattavasti ja tunsin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aidon hymynkareen nousevan huulilleni. Katselin kirkkaan sinistä taivasta ja kuuntelin lintujen lauluja. En huomannut ollenkaan ihmisiä, joita kerääntyi ympärilleni. Vasta, kun joku seisahti auringon eteen tajusin katsoa ympärilleni. Ja siinä he olivat. Kaikki tärkeimmät ystäväni. Enää ei tuntunut pahalta se, ettei kukaan ollut käynyt katsomassa minua. Kaikki olivat tulleet katsomaan kuitenkin sitä tärkeintä. Sitä, että olin ensimmäistä kertaa pihalla yli kuukauteen. Vain sillä oli merkitystä. Ystäväni halasivat minua vuorotellen kukin ja kyselivät kaikenlaista sairaalassa olosta. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että olen edelleen sama Aviva, joka olin aikaisemminkin ollut. Minulla oli myös samat ystävät ympärilläni, jotka olivat olleet aikaisemminkin. Kun huomasin viimeisten halaajien tulevan luokseni, en kyennyt sanomaan mitään. Onnen sekaiset kyyneleet tulvivat silmiini ja hymyilin kilpaa auringon kanssa. Siinä olivat Anni ja Jani.