Älä pelkää kiusattuni - kolmas luku

Katselin vesinoroja jotka valuivat pitkin hiekkaan kaivautuneita uomia. Vesi virtasi pieninä puroina kohti suurempaa lätäkköä, johon kaikki pienet purot liittyivät. Katselin kuinka kengän kärkesi kastui yhden puron kohdatessa sen. Jali ei huomannut mitään vaan jatkoi koirien leikin seuraamista. Hänen kätensä lepäsi penkin selkänojalla hartioitani vasten. Aina, kun liikahdin hän käänsi katseensa minuun kuin varmistaakseen etten lähtisi pakoon. Tämä oli jo neljäs kerta, kun istuimme tässä näin. Koulussa kaikki oli toisin. Hän ei ollut tuntevinaan minua ja haukkui, kun tulin vastaan. Joka ikinen kerta, kun hän huusi jotain minulle hän laittoi heti  sen jälkeen viestin, jossa pyysi anteeksi tekoaan. Minä annoin aina anteeksi. Joka ikinen kerta.

             ”Mitä sinä luulet, milloin tulee ensilumi?” Jali kysyi havahduttaen minut ajatuksistani. Minä virnistin. ”Etkö sinä parempaa keksi, vaan meidän täytyy puhua säästä välttääksemme kiusallisen hiljaisuuden”, nauroin avoimesti, mutta kun katsahdin hänen silmiinsä huomasin jonkun pilkahduksen niissä mitä en aikaisemmin ollut nähnyt. Nauruni laantui ja katsoin häneen. Tummat kulmat olivat kurtussa, hän näytti huolestuneelta. Hänen silmistään ei löytynyt enää sitä iloa ja naurua, jolla ne yleensä täyttyivät. Laskin katseeni ja näin Jalin käsien tärisevän. Hän puristi niitä yhteen rystyset valkoisina. Kun laskin käteni hänen nyrkkiensä päälle, hän käänsi katseensa minuun. ”Tiedätkö. Olen ajatellut. En halua jatkaa tätä enää”, Jali sanoi hiljaa. Käteni irtosivat hänen käsistään salamana ja nousin seisomaan. Tiesin. Minä tiesin tämän alusta saakka ja luotin silti. Täysin sokeasti. Huusin Goljatille käskyn tulla luokseni ja nostin reppuni selkään. Jali nousi kuitenkin myös ylös ja tarttui minua kädestä. ”Mihin sinä olet matkalla?” Hän kysyi minulta silmät suurina. Minä tuhahdin ja katsoin häntä ivallisesti: ”Haluaisitko kenties vielä jättää viimeiset hyvästit haukkumalla minua tai kertomalla miten menin lankaan tuosta noin vain?” Tärisin nyt itsekin ja nieleskelin pidättääkseni kurkussa polttelevan itkun. Jali otti minut syleilyynsä ja halasi minua lujasti. ”Rosalia. En minä tarkoittanut, että ystävyytemme loppuisi”, hän sanoi hellästi ja silitti hiuksiani. ”Minä haluan näyttää koko maailmalle olevani ystäväsi ja pitäväni sinusta.” Minä nostin leukaani ja astuin askeleen taaksepäin. Katsoin Jalia silmiin ja huomasin hänen olevan tosissaan. ”Eli? Tarkoittaako tämä, ettet enää halua kiusata minua koulussa? Haluaisit viettää kanssani aikaa muuallakin, kuin täällä?” Silmäni alkoivat kirkastumaan ja kohta hymy nousi huulilleni. ”Juuri niin”, Jali sanoi ja suuteli otsaani.

             Siitä oli jo kaksi viikkoa, kun olimme ensimmäisen kerran olleet täällä. Laskin ensimmäiseksi kerraksi sen, kun olimme
täällä sovitusti yhdessä. Silloin Jali oli kertonut pitävänsä minusta ja olleensa ihastunut minuun jo pitkän aikaa. Olin ensin ollut todella hämmentynyt. En ollut tiennyt mitä vastata hänelle. Pikku hiljaa asioiden selkeydyttyä ja juteltuamme saimme sovittua, että aloitamme vain ystävinä. Katsoisimme myöhemmin tulisiko jutusta mitään. Tähän asti kaikki oli sujunut hyvin ja toivoin hartaasti sujuvan edelleen.

             Kierähdin mahalleni ja potkin peiton sivuun. Levittelin raajojani, joka suuntaan ja hetken kuluttua nykäisin peiton takaisin päälleni. Kääntyilin ja vaihdoin asentoani jatkuvasti. En löytänyt hyvää asentoa. Kokoajan oli kylmä tai kuuma ja olo tuntui kummalliselta. Olin monta kertaa yön aikana herännyt katsomaan kelloa, etten myöhästyisi koulusta. Minua pelotti. Tänään olisi ensimmäinen päivä koulussa, jolloin olisimme Jalin kanssa julkisesti ystäviä. Mitä muut sanoisivat? Alettaisiinko meitä kiusaamaan? Potkaisin jälleen peiton sivuun ja työnsin hiuksia pois kaulaltani. Goljat menetti malttinsa ja siirtyi lattialle nukkumaan.  Se murahti alistuneena ja asettui päiväpeiton päälle kerälle.

              Astuin ovesta ulosta ja ensimmäisten yöpakkasten aiheuttama kylmyys levisi kehooni. Vedin huivin tiukemmin kaulani ympärille ja astelin pyörälleni. Kääntäessäni sen postilaatikoiden suuntaan huomasin jonkun seisovan siellä nojaten postilaatikkoon katsellen poispäin minusta. Siristin silmiäni ja huomasin sen olevan Jali. Talutin pyöräni hänen luokseen ja huomattuaan tuloni hänen kasvoilleen nousi jännittynyt hymy. ”Miten sinä täällä olet?” Kysyin ihmetellen. ”Sinähän joudut tekemään kaksi kertaa pidemmän lenkin, kun tulet tätä kautta kouluun.” Jali naurahti ja tarttui pyöräni sarvesta kiinni. ”En uskaltanut lähteä yksin matkaan. Halusin mennä yhdessä.” Hän hyppäsi pyöräni selkään ja kaikista vastusteluistani huolimatta huomasin lopulta istuvani Jalin kyydissä hänen pyöräillessään kohti koulua. Tuuli otti kiinni avoinna olevista hiuksistani suuressa alamäessä ja nostatti ne ilmaan.    

               Kävelimme yhdessä koulun pääovista sisään ja huomasin Jalin olevan vähintään yhtä peloissaan, kuin minä. Näimme hänen ystäviensä istuvan aulassa penkeillä naureskellen, mutta kun astuimme aulaan, jokainen heistä hiljeni. Kaikki katsoivat meitä ja näyttivät siltä kuin olisivat nähneet aaveen. Jali tarttui käteeni ja talutti minut heidän luokseen. Kaikki hänen ystävänsä pysyivät vaiti. He katselivat minua ja Jalia, kunnes yksi niistä uskalsi sanoa jotain. ”Miten tuo on mahdollista? Nyt en ymmärrä”, Kasper sanoi kulmat kurtussa. Hän nousi seisomaan ja asteli Jalin luo. ”Aiotko sinä todellakin liikkua tuon luuserin kanssa?” Hän kysyi ja katsoi minuun tuimasti. Jali puristi kättäni entistä kovempaa ja kohotti leukaansa. ”Minkä luuserin?” Hän kysyi. ”Minä näen vain kauniin tytön, jota olemme ilman syytä kiusanneet. Tytön, joka on kiltein ja mukavin ihminen ketä tunnen. Jos tämä ei teille käy, se saa luvan olla käymättä.” Kaikki katsoivat meitä. Kasper siirtyi muutaman askeleen  

taaksepäin ja istuutui takaisin penkille. Hän katsoi muita kysyvästi. Muut katsoivat vuoroin meitä, vuoroin Kasperia ja yhtäkkiä heidän kasvoilleen nousi hymy ja he nyökkäsivät hyväksyvästi. Katsoin heitä kummastuneena ja yritin estää leukojani loksahtamasta. Miten he ottivat asian näin kevyesti? Kuinka he eivät suuttuneet Jalille vaan hyväksyivät minut saman tien porukkaan. Enempää en ehtinyt ajatella, kun kello soi ja Jali lähti taluttamaan minua kohti luokkaa. Kaikki käytävällä olijat katsoivat meitä silmät suurina, mutta kuitenkin ystävällisesti. Olisiko tämä piinani loppu?