jalaton - viides luku

Ahdistus. Se valtaa taas mieleni enkä pääse pakoon. Yritän nousta istumaan, mutta jälleen muistan, ettei minulla enää ole jalkoja. Ahdistus kasvaa entistäkin suuremmaksi ja hengitykseni muuttuu haukkomiseksi. Yritän hengittää rauhallisemmin ja rauhoitella itseäni, mutta en voi hallita itseäni. Alan täristä. Tiedän tarvitsevani apua, mutta kukaan ei ole lähettyvillä, enkä saa huudettua apua. En pysty liikuttamaan käsiänikään niin, että saisin painettua hätänappia, jota kohti yritän vaivoin kurkotella. ”Et sä siihen yllä”, kuuluu pienen lapsen ääni. Käännän katseeni viereistä sänkyä päin ja näen jälleen uneni pojan makaamassa siinä. Haukon henkeäni ja katson häntä peloissani. ”Mä oon Jani”, hän sanoo ja katsoo minua pitkään. En pysty enää hengittämään ja tunnen kuinka pikkuhiljaa alan menettämään voimani ja tuuperrun sängylleni.       

       Kun herään on jo ilta. Minulla on hengityslaite kasvoillani ja käteeni menee jälleen tippaletku. Äiti makaa viereisellä sängyllä ja huomatessaan minun heränneen hän nousee nopeasti pystyyn. ”Miten sä voit? Onks kylmä? Haluutko juotavaa?” Äiti alkaa kyselemään. ”En äiti, emmä tarvii mitään. Mä oon ihan ok”, sanon ja käännän katseeni yöpöydällä olevaan kuvaan. Siinä oleva pikkupoika katselee minua edelleen sama ilme kasvoillaan, kuin pyörtyessäni. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitäni ajatellessani koko asiaa. Olin vähällä kuolla. En tiedä mitä Jani haluaa, mutta tahdon ottaa siitä selvää.

       Aamuauringon säteet paistavat suoraan kasvoilleni herätessäni jälleen samasta huoneesta, kuin monta monta kertaa aiemminkin. Jälleen sama vanha kulahtaneen sininen verho estää auringon valon pääsyn sisään lähes kokonaan. Seinät ovat valkoiset ja ainoa asia mikä koko huoneen seinillä on, on juliste jonka yläreunassa lukee: ”Näetkö eteesi? Testaa näkösi!” Tuo samainen lause pyörii päässäni päivästä toiseen nähdessäni tuon saman julisteen, joka ikinen päivä samassa kohtaa ja yhtä monta kertaa. Ärsyyntyneenä käännän pääni toiseen suuntaan ja säikähdän nähdessäni jälleen pikku-Janin viereisellä sängyllä. ”Aika hyvin vedetty, eikö?” Hän sanoo virne huulillaan. ”Jaa mikä?” Kysyn mukamas tylsistyneenä ja yritän leikkiä välinpitämätöntä. ”Se eilinen.

Mä painoin sitä nappia, ettet sä kuollu”, hän sanoo ylpeä hymy huulillaan. ”Mikset sä vaan voinu antaa mun kuolla? Eipä tarviis enää maata yksin tässä samassa sängyssä, samojen asioitten pyöriessä ympärillä ja jäädessäni ihan yksin”, tiuskin hänelle katsoen seinällä olevaa julistetta. Jani naurahtaa ja katsoo minua: ”Aiotko luovuttaa noin helpolla? Mä en ainakaan. Kyllä sä vielä joskus kävelet jos jaksat luottaa siihen ja teet paljon töitä sen eteen.” ”Mistä sä ton tiedät?” Kysyn närkästyneenä ja yritän olla miettimättä kävelemistä, sillä se saa minut vain ahdistumaan. ”Mäki opin uudelleen kävelemään”, Jani vastaa hiljaa katsoen minua alta kulmien.