Onnen kyynel

Istun nurmella täyttäen puutarhaletkulla hevosten juoma-astiaa. Berninpaimenkoirani Bamse istuu vieressäni seuraten veden laskeutumista astiaan. Ei ollut montaakaan viikkoa siitä, kun toinen hevosistani oli varsonut. Meille oli syntynyt pienen pieni kesävarsa, suomenhevos tamma Leikko. Toinen hevoseni on shetlanninponi. Vanha lihava ruuna, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Katselen kuinka pikkuvarsa loikkii nurmella iloisesti. Sen emä seuraa vierestä tarkkaan. Se ei päästä pikkuista hetkeksikään silmistään. Välillä varsa pysähtyy juomaan maitoa ja jatkaa jälleen. Väsähtäessään se käy makuulle, jolloin shetlanninponini Rölli asettuu sen toiselle puolelle ja varsan emä, Lilja, toiselle. Ne vahtivat sen unta.

             ”Äiti missä sinä olet? ÄITI!” kuulen jonkun huutavan takanani. Katsahdan sinne. Tyttäreni Olivia astelee luokseni yksi kissanpennuistamme sylissään. Hänen vaaleat kiharat hiuksensa laskeutuvat hetken matkaa pitkin selkää. Olin tänäkin aamuna letittänyt hänen hiuksensa, mutta hän ei ikinä ollut suostunut pitämään hiuksiaan kiinni. Olivia ojensi kissaa minua kohti. ”Äiti minä olen päättänyt, että tämä kissa on nimeltään Veikko”, hän kertoo minulle kirkkain lapsen silmin. Katselen kissaa, joka makaa selällään Olivian sylissä. Se selvästi nauttii siitä, että joku hellii sitä. Kissan oranssiraidallinen turkki kiiltelee nätisti aurinkoa vasten. Tämä oli se pentu, joka jäi yksin, kun emo hylkäsi sen. Joka yö heräsin tunnin tai kahden välein juottamaan sitä. Päivisin Olivia on osannut itse juottaa sitä. Kissa on edelleenkin paljon pienempi muita pentuja, mutta on silti todella reipas ja iloinen kaveri. Olivia tulee syliini istumaan ja juttelee hiljaa kissalle kuinka sen pitäisi nyt nukkua, että jaksaa vielä olla mukana monessa seikkailussa. Katselen hentoja käsiä, jotka silittävät kissan pehmoista turkkia.

             Katson vierestä, kun leiriläiset hakevat itselleen vuorotellen ruokaa. Leiriläisiä on tällä kertaa viisi. Iloinen puheen sorina tauttaa keittiön tyttöjen jutellessa päivän tapahtumista. ”Mulla kävi kans pikku kämmi tuolla pukkien kanssa”, sanoo Amelie, joka on joukon nuorin, 12-vuotias ruotsalaistaustainen oranssipää. ”Se toinen niistä pukeista oli jotenki päässy pois sieltä aitauksesta ja seiso tossa aitan eessä mussuttaen noita kukkia. Mä sitten revin sitä siitä pois, mutta ei se liikkunu senttiäkään. Yhtäkkii Olivia katos mun viereltä  jonnekki ja ku se tuli takas ni sillä oli joku naru mukana, jonka se laitto sen pukin kaulaan ja käski sen tulemaan perässä. Tää kaveri nosti saman tien päänsä ja lähti kiltisti Olivian perään. Mä nauroin niin paljon, ku Olivia on kolmevuotias ja saa eläimet tottelemaan itteesä noi.” Minua hymyilytti. Kahdesta syystä; Olivia istui pöydän päässä hymyillen niin, että hymykuopat paistoivat ja mieleeni tuli myös ajatus siitä, miten äitini reagoisi nähdessään kukkapenkit tullessaan tänne viikonloppuna. Hän oli juuri viikko sitten ollut luonamme ja laittanut ne kuntoon. Tähän mennessä siellä oli käynyt jo poni, koira, pukki ja pari lammasta. Nauratti pelkkä ajatuskin äidin ilmeestä. Onneksi äiti pitää puutarhassa työskentelystä.

             Pehmeä sänky tuntuu ihanalta rankan päivän jälkeen. Siirryn lähemmäs miestäni, Aaroa, joka katselee ulkona taivaalla näkyviä tähtiä. ”Aaro”, sanon hiljaa. Aaro kääntää katseensa minua kohti ja murahtaa saadakseen minut kertomaan asiani. Hymyilen hänelle. Otan hänen kädestään kiinni ja asetan hänen kätensä vatsalleni. ”Miten ois uus apulainen?” Kysyn hymyillen. Aaro nousee ylös salaman nopeasti ja katsoo minua suoraan silmiini. ”Ootko sä? Siis tuleeko meille? Saadaanko me vauva?” Hän ei meinaa millään uskoa tätä todeksi. Minä vain hymyilen ja nyökkäilen kyyneleet silmissäni. Aaro painaa päänsä vatsalleni ja sanoo sille: ”Kuules pikkukaveri, iskä on tosi onnellinen.” Näen hänen silmäkulmassaan kiiltelevän kyyneleen ja pyyhin sen pois kädelläni. Onnen kyynel.