Kävelen hiljaa sisäpihan rappusia ylös. Ajattelen mennyttä
kesää, tapaamiani ihmisiä, onnellisia hetkiä. Tajuan olevani erittäin onnekas.
Minulla on vielä koko elämä edessä toteuttaa unelmia ja haaveita. Haluan elää
hetkessä ja tehdä juuri niitä asioita mistä itse pidän. Aiemmin en ole tajunnut
onneani. En ole ymmärtänyt sitä mitä kaikkea olen saanut. Hyvin usein muistan
vain huonot asiat mitä elämässäni on tapahtunut. Miksi on niin vaikeaa nauttia
niistä asioista, joita itsellä on? Miksi aina pitää yrittää saada vielä vähän
enemmän? Kävelen puutarhakeinun ohi, joka on keskellä pientä puutarhaa
koristamassa muuten niin tylsän näköistä sisäpihaa. Keinussa istuu mummo. Hän
näyttää vanhalta ja vuodet ovat piirtäneet uurteita hänen kasvoilleen. Hän
istuu siinä ja katselee pois lipuvia pilviä. Hetken mielijohteesta käännyn
takaisin ja menen mummon luo. Hän kääntää katseensa minuun ja hymyilee
lämpimästi. Kysyn saako häneen viereen istua ja huomaan hänen ilahtuvan. Hän
taputtaa kädellään tyhjää kohtaa vieressään ja istun siihen. Mummo on pieni ja
heiveröinen. Hänen hiuksensa ovat vitivalkoiset ja hänen silmistään paistaa
sanoin kuvaamaton tyhjyys ja ikävä. Istumme hiljaa vieretysten keinun
keinahdellessa hiljaa edes takaisin.
Tyttö oli
aina pitänyt laulamisesta ja musisoinnista. Kotona heillä oli ollut vanha
piano, jota hän oli opetellut soittamaan. Kaupungissa asuessaan hän kävi
kirkolla soittamassa pianoa ja opettelemassa urkujen soittoa. Kerran siellä
ollessaan hän tapasi kirkon uuden kanttorin. Pitkän ja komea nuoren miehen,
joka oli ystävällinen ja kohtelias. Ystävyys syveni rakkaudeksi ja heidät
vihittiin kesällä. He saivat yhden lapsen, pojan. Miehen käydessä töissä oli
äiti pojan kanssa kotona. Pian kuitenkin pojan täytettyä vuoden, hänet vietiin
päivähoitoon ja äiti jatkoi työskentelyä sairaanhoitajana. Vuodet vierivät ja
poika kasvoi aikuiseksi. Hän seurasi isänsä jalan jälkiä ja kouluttautui
kanttoriksi.
Eräänä syksynä selvisi, että mies sairasti syöpää. Sen ajan välineillä ei ollut mahdollista parantaa jo pitkälle edennyttä syöpää. Mies kuoli talvella. Tyttö jäi yskin ja muutti palvelutaloon. Siellä hän sai pienen kaksion, jossa oli keittiö, olohuone ja pieni makuuhuone. Siellä hän istui päivisin ja luki lehteä. Hän kaipasi sitä aikaa, jolloin hän vielä pystyi maalaamaan, neulomaan ja kirjoittamaan. Nykyään se ei enää onnistunut. Kädet tärisivät maalatessa, puikot eivät enää pysyneet käsissä eikä näkö enää antanut mahdollisuuksia tehdä tarkkuutta vaativaa työtä.
Nyt tyttö
istuu puutarhakeinussa ja katselee pilviä. Ne tuovat mieleen elämän kulun. Ne
vain kulkevat eteenpäin, joutuvat välillä myllerryksiin ja lopuksi ne satavat
maahan. Mummo viittaa erästä pilveä. ”Minä olen tuo pilvi, se odottaa milloin
se vain sataa pois.”
♡
VastaaPoista